Kohta neljä vuotta

Pian on melkein neljä vuotta siitä, kun aloin kävellä. Siis ihan kävelemällä kävellä, eikä vain siirtyä lyhyitä matkoja paikasta toiseen omin jaloin. Tuolloin 10.9.2014 olin niinkin rohkea, että kävelin töistä kotiin yövuoron jälkeen, tunsin itseni oikein sankariksi ja voittajaksi ja sen lisäksi jalkapohjani olivat tulessa. Työmatkani oli tuolloin hieman lyhyempi, sen aikaista reittiä ei pääse enää kulkemaan. Silloin matka oli noin 8,5 km, nyt se on noin 10 km. Siitä päivästä alkoi muotoutua ihan oikea suunnitelma kävellä camino. Päätin jo päivänkin, jona olisin perillä, sillä minulla on usein taipumus mennä perä edellä puuhun. 

Tuona syksynä päätin, että kun täytän 50, tulen perille Santiago de Compostelaan ja niin tulinkin. Tuona syksynä päätin, että pidän vuorotteluvapaata ja niin pidinkin. Olin yksi niitä onnekkaita, jotka ehtivät vielä saada 360 päivän mittaisen vapaan ja aloitin vapaani tammikuun lopulla 2016. 

Sitä ennen ehdin päättää, että lähden caminolle yksin, sillä Antti ei osoittanut kiinnostusta asiaan, hänestä kävely on tylsää, koska polkupyörä. Ihan hyvä perustelu, en voi väittää vastaan. Ehdin kyllä muuttaa mielenikin ja reilua vuotta ennen lähtöä olinkin sopinut lähteväni matkaan sisareni kanssa. Se oli hyvä päätös. 

Ennen vuorotteluvapaani alkua kävelin työmatkan lukemattomia kertoja, tai ei ehkä ihan lukemattomia, mutta niin monta kertaa, että 770 km tuli täyteen. Halusin taapertaa ainakin sen verran, kuin tulisin Espanjassakin kävelemään. Alun sankaruuden tunne ehti haihtua moneen kertaan ja tie tulla tutuksi. Kävelin vaihtelevan määrän viikossa, riippuen työvuoroista ja siitä kuinka kiire olisi työvuoron jälkeen. Kun päivät ensin lyhenivät syksyä ja talvea kohden, kävely hieman väheni lisääntyen sitten taas kevään koittaessa. Joinakin viikkoina kävelin 70 km ja olin siirtynyt sekalaisista huonoista lenkkareista oikeisiin vaelluskenkiin, rakkaisiin meikkuihini. 10 km ei ollut enää matka eikä mikään muuten kuin ajallisesti. Eihän se kauhean järkevää ajankäyttöä ollut, että työmatkoihin meni melkein 4 tuntia päivässä, mutta silti kävelin. Halusin saada mahdollisimman monta kilometriä alle ennen caminoa. 

meikut ja minä

Sitten tuli se camino, hieno matka ei vain Espanjaan, pyhiinvaellusreitille, vaan myös sisaruuteen ja omaan itseeni. Se matka ei ole päättynyt vieläkään, en soisi sen päättyvänkään. Olin skeptinen aikaisemmin jonkun sanoessa, että camino muuttaa ihmistä, mutta muutti se ainakin minua. Ei minusta tullut parasta ihmistä, eikä vikani sulaneet Mesetan mutaan, mutta tuli minusta vähän erilainen ihminen ja toivoakseni pikkuisen parempi. 

Ensimmäisen caminon jälkeen tuntui noin kaksi päivää, että tämä on tässä. Ei enää koskaan. Tämä on niin nähty. Sitten aloin jo miettiä miten saisin Antin suostumaan caminolle ja minne menisin seuraavaksi. Samana kesänä olin vielä sisareni kanssa jaloittelemassa Englannissa ja se oli toinen luku uudeksi elvytettyä sisaruuttamme, hieno kappale Dorsetin pusikoita ja Dinosaurusrannikkoa. 

vielä yksi mansikka

Antti saattoi jo jonain heikkona hetkenään luvata lähteä kanssani jonkunlaiselle kävelylle, sen seurauksena hänkin hankki kunnon vaelluskengät entisten oltua jo lähinnä kaatopaikkakamaa. Rinkan ostoon asti emme päässeet, tällä erää hän on tilassa denial, "en kai minä oikeasti ole luvannut". Hyväksyn senkin, koska caminonhan piti tehdä minusta ainakin pikkuisen parempi ihminen. 

En ole kevään 2016 jälkeen ollut caminolla kuin unissani ja haaveissani, mutta aion sinne vielä. Viimeistään ja todennäköisesti juuri keväällä 2021. Siihen on nyt aikaa noin 950 päivää. Se on hyvä aika harjoitella, eikö olekin? En ole muutenkaan kävellyt enempiä ellei lomareissujen pitkiä kaupunkipäiviä oteta lukuun. 

varuskuntapaikkakunnilla yleinen näky

Aloitin harjoittelun viime viikolla. Jälleen kerran laitoin meikut jalkaani ja työpaikan oven kiinni viime tiistaina kello 08.10. Sää oli ollut tuntia aikaisemmin todella sumuinen, tymä kuten meillä sanotaan. Sumu alkoi hälvetä ja maisemat palata paikalleen. Ilma oli noin 3-4 asteista, juuri sellaista kuin se oli aamuisin caminolla huhtikuussa 2016. Silloin olisin halunnut enemmän lämpöä, mutta nyt tiedän sellaisen sään sopivan minulle parhaiten. 

Laitoin Spotifysta caminocountryt soimaan. Soittolistani on paisunut moneen sataan kappaleeseen, jota aloitan kuunnella aina alusta, enkä yleensä ehdi noin kymmentä kappaletta pitemmälle. Nyt ehdin, sillä kävelin hieman tavallista pitempää reittiä kotiin, vähän eksyinkin. Ihan totta, tuolla matkalla en muistanutkaan enää, miten eräs metsäosuus menee, sillä polkuja risteilee sikin sokin ja olen kävellyt siellä viimeksi talvella ennen caminoa. Kävelin matkaa 2h 15 minuuttia, mikä on surkea aika, jos ajasta on kiinnostunut. Olin väsynyt ja nälkäinen ja sääkin oli lämmennyt niin paljon, että minulla oli kuuma. Mutta olin iloinen. Jalkani tottelevat minua, kenkäni toimivat, ajatukseni lensivät kävellessäni ja tyhjänpäiväistä countrya hyräillessäni. Varoin kyllä, ettei kukaan kuule, kuinka kuulokkeet päässä inisin olemattomin laulutaidoin. 

hyvät somehanskat Decathlonista

Tästä lähtien päivittelen taas CampaCaminoon kävelyjuttuja ja muita ajatuksiani. Lue jos jaksat. 

Päivän kävelycountryksi suosittelen tämän hetkistä suosikkikappalettani Drunk Girl, jonka esittää Chris Janson. Se ei ole kevyt eikä tyhjänpäiväinen, se on vakava. 

Elonmerkki ja uudet kengät

CampaCaminossa on ollut hieman hiljaisempaa viime kuukaudet. Vuorotteluvapaani loppukuukaudet menivät sellaista haipakkaa, että ne ovat jo hieman puuroutuneet päässäni. Laukkasin erilaisissa blogitapahtumissa CampaSimpukan tiimoilta ja stressasin työpaluuta niin, että pääsin normaaliin vuorokausirytmiini, nukkumaan viimeistään yhdeksältä eikä unta ollut enää viiden jälkeen saatavilla.

Talvi on ollut melkoisen laimea, ei kovia pakkasia pitkiä aikoja, ei paljon lunta. Vielä 10 vuotta sitten olisin pitänyt tällaista talvea surkeana, mutta nykyään se on oikein mieleeni. Mitä vähemmän lunta, sitä parempi. Tosin vähälumisuus ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla jäistä ja liukasta. Sitä on kyllä ollut. Niinpä käveleminen on jäänyt aika vähiin. Tähän perään muita tekosyitä pitkä liuta. 

Nyt alkaa kuitenkin olla se vaihe vuodesta, jolloin valoisuus on lisääntynyt merkittävästi ja teiden posket sen verran sulaneet, että työmatkaakin voi pian alkaa kävellä sekä valoisassa, että ilman jäisiä vaaranpaikkoja. Käytän kyllä meikuissani nastoja, mutta osa työmatkasta on niin vaarallinen talviaikaan, etten halua ottaa riskejä jäädä auton alle. 

Meikuista päästäänkin varsinaiseen asiaan. Nimittäin meikkuihin. Nuo syksyllä 2014 ostamani kengät ovat olleet aivan ihanat. Ostin ne Partioaitasta ja olin kyllä täydellisen tietämätön, millaiset minun kannattaisi ostaa ja ennen kaikkea minkä kokoiset kengät tarvitsisin. Totuttelin kenkiin ennen caminoa noin yhden caminon verran ja ensimmäinen satanen oli kyllä ikimuistoinen. Olin melko varma, ettei koko hommasta tule yhtään mitään. Mutta tuli ja hyvä tulikin. Kävelin Meindleilla caminon viime keväänä ja sen lisäksi reilun viikon Dorsetin jaloittelun elokuussa. Sen lisäksi meikut ovat jalassani aina, kun vain viitsin sitoa nauhat kiinni. Jos olen sitäkin laiskempi, sujautan UGGit jalkaani. Niin hieno lady minä olen. 

Jo caminolla tulin siihen tulokseen, että kenkäni olisivat voineet olla puoli numeroa isommat. Tykkäsin käyttää aika paksuja villasukkia kengässä ja pitkillä laskuosuuksilla, joita caminolla riitti, varpaat olivat hiukkasen liian tiukkaan kenkien kärjissä. Pärjäsin kuitenkin ihan hyvin ja caminon jälkeen kengät saivat hyvän pedikyyrin ja vahauksen. 

Muutama kuukausi sitten huomasin, että vasemman kengän sisäsyrjässä näkyy aika selkeä vekki nahassa juuri siinä kohdassa missä kenkä taipuu tuhansissa ja tuhansissa askelissa käytön myötä. Tiirailin sitä läheltä ja hyvässä valossa ja minusta se näytti pieneltä murtumalta. Kävin sitten suutarilla käyttämässä kenkiä ja tutkimme niitä yhdessä tovin. Kyllä, kengässä on nahassa murtuma ja itseasiassa toisessa kengässä on myös, se on vielä vähän pienempi tässä vaiheessa. Suutari oli sitä mieltä, ettei hän voi tehdä kengälle mitään. Sitä ei voi ommella, koska eri kerrokset saisivat siinä neulanpistoja, eikä siihen mitään muutakaan oikein voi taikinoida. Syy murtumaan on yksinkertainen: kenkäni ovat olleet liian vähällä rasvauksella.

Nyyh, olen itseeni oikein pettynyt. Luulin, että olen hoitanut kenkiä tarpeeksi, rasvannut monet kerrat ja kuivannut kunnolla. Luultavasti se caminon moniviikkoinen päivittäinen pinnan kertakaikkinen kastuminen ja kuraantuminen ovat olleet se, mikä aiheutti nahan väsymisen. Varsinaista reikää kengässä ei ole, mutta en lähtisi enää niillä pitkälle matkalle. Caminon aikana meillä ei ollut rasvaamiseen oikein mahdollisuutta, hyvä kun kengät olivat aamuksi pinnastaan kuivaneet. Mutta olisi silti pitänyt hoitaa paremmin, sen minkä olisi voinut. Kuraa oli usein aika hankala saada kengistä pois, ei sitä viitsinyt hostellien kylppäreissä sotkea mutaisten kenkien kanssa ja albergueissa kengät piti usein jättää ovenpielen kenkähyllyyn ja toivoa parasta. 

Suutarilla käynnin jälkeen menin suoraan Partioaittaan ja sanoin, että tarvitsen uudet meikut. Ja tällä kertaa puoli numeroa isommat. Myyjäkin tarkasteli vanhoja kenkiäni ja oli samaa mieltä suutarin kanssa, murtuma on sellainen ja sellaisessa paikassa, että tavallisessa arkikäytössä niillä kävelee kyllä vaikka 10 vuotta, mutta oikealle vaellukselle ei kannata lähteä, jos haluaa pitää jalkansa kuivina. Ymmärrän tietysti sen, että myyjä mielellään myy, mutta kyllähän tuon itsekin ymmärtää. Caminon tapaisella matkalla kengät ovat aivan ykkösasia mitä tulee varusteisiin ja kenkiin täytyy voida luottaa. Toisaalta kenkieni pitää voida luottaa minuun, kyllä ne kestävät pitempään, jos hoidan niitä kunnolla. Sen nyt lupaan itselleni ja Meikku II:lle, I won't let you down!

Seuraava vaihe on suojata kengät ennen käyttöönottoa. Kunnon suihkutus suoja-aineella, vuorokauden kuivatus ja sitten oikein ylenpalttinen rasvaus, joka vie kengistä nupukkimaisen pinnan, mutta on välttämätöntä. Sitten vaan kävelemään. Mielenkiintoista nähdä onko prosessi samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en ollut lainkaan tottunut kävelemään vaelluskengillä. Vai pääsevätkö nilkkani nyt helpommalla? Palaan asiaan, kun kokemuksia kertyy. 

Musiikkimakuni ei ole parantunut, kuuntelen edelleen roskacountrya. Minulla on pitkä lista kappaleita, joita en ole linkannut tänne. Yksi tämänhetkinen suosikkini on Keith Urbanin Blue ain't your color. Kuulin tämän kappaleen ruoanlaiton lomassa joitakin aikoja sitten ja olin ensin vähän, että mikä tuo tyyppi on neuvomaan ketään naista värivalinnoissa, mutta kyse olikin muusta. Katsoin videon kappaleesta vasta nyt tämän postauksen kirjoittamisen yhteydessä. Onpa se ärsyttävä! Ja tuo Keith voisi todellakin jo vaihtaa hiustyyliä. Oletteko samaa mieltä? 

Hankintoja edessä ja takana

Viime viikon suuri (koon 45) kävelyaiheinen hankinta olivat Meindlit Antille. Hän ei kutsune niitä Meikuikseen kuten minä omiani. Luotettava Partioaitta oli ostopaikkana taaskin. Ensin uusi onnellinen omistaja istui pari iltaa sohvalla kengät jalassaan ja käveli joustavin askelin ympäri taloa, muttei mennyt vielä ulos. Sitten minä sain kunnian rasvata kengät ensimmäistä kertaa ja kylläpä minä rasvasinkin. Onneksi nahkabalsami tuoksuukin niin hyvälle ja hoitaa samalla kuivat kädet, ettei minua todellakaan tarvinnut tähän toimeen pakottaa. Eilen Antti nauhoittikin kengät jo, juuri siten kuin pitääkin, symmetrisesti, siten kuin minä en osaa. Nyt kengillä voisi mennä jo uloskin, jos vain raskisi. Vanhat vaelluskengät, mitähän merkkiä ne olivatkaan, päätyvät roskikseen ennen seuraavaa tyhjennystä. 

Tulossa on toinen tärkeä hankinta, jota varten on jo selattu verkkosivuja ja mietitty ominaisuuksia. Kyseessä on tietysti rinkka. Minunkin tekisi mieleni hankkia pienempi rinkka, mutta oikeasti en kyllä tarvitse toista, sillä Deuterini on aivan loistava ja vielä kivan värinenkin. Ensi viikon Keski-Euroopan reissulla päässemme retkeilyalan liikkeisiin ja matkalaukuissa on tyhjän rinkan verran tilaa. Jos sopiva tarjous tai muuten vastustamaton tilaisuus tulee vastaan, niin hankimme Antillekin kantolaitteen. Ei Antin kantamiseen, vaan hänelle tavaroittensa kantamiseen. Minulla on nyt paljon enemmän tietoa aiheesta verrattuna siihen tilanteeseen, kun ostin oman rinkkani. Onneksi minulla kävi tuuri ja kohdalle osui niin hyvä vekotin täysin ummikkona.

Muuten meillä on jo paljon erilaista vaellustavaraa, monta sellaista, jota minä en päässyt kevään sadekeleissä kokeilemaankaan, istuinalustoja ja retkievästelyvälineitä. Kummallakin on säärystimet ja credencialit, on opasta ja on karttakirjasta. Ajankohta on täysin auki vielä, mutta minä toivon joko alkukesää tai syksyä, sillä vaikka niin paljon marisinkin sateista, niin kyllä minulle viileämpi sää on paras. Antille ei voisi olla liian lämmintä. 

Päivän kävelycountryksi suositten yhtä soittolistani uutuutta Justin Mooren veisua You Look Like I Need A Drink. Kuulostaa pahaenteiseltä. 

The Epic Way Spinoff - Lost in Dorset loppuraportti

Cecile istui Siskon huoneen ikkunalla ja katseli Friaryn pihapiiriä. Typerät lampaat laidunsivat tyytyväisinä aidatulla alueellaan, niitä ei edes kiinnostanut lähteä kauemmas. Ne eivät koskaan pääsisi edes tarkkailijoiksi pelireiteille.  Cecile oli yrittänyt edellisillan neuvotteluissa saada vielä lupaa lähteä Campiksen ja Siskon perään. Miguel oli taipumaton, kissan osuus pelissä oli ohitse. Se voisi tarkistaa kaksikon kunnon, kun nämä palaisivat. Hieman nyrpeänä se käpertyi takaisin koriinsa, jossa sen oli tarkoituskin nukkua, mutta harvoin viitsi.

Alun lupaavuus oli aiheuttanut muutamia nopeita muutoksia betapelin kulkuun. 30 % reittimerkeistä oli poistettu tai muutettu, polkuja oli häivytetty, portteja lukittu tai lukkoja ruostutettu. Laiduntavia eläimiä ei saatu lisää niin nopealla aikataululla, eikä myöskään lampaita vaihdettua sonneihin. Siihen olisi pitänyt hakea lupaa turvallisuusosastolta. Käsittelyajat olivat siellä mitä olivat, vastaus oli usein vain mañana, mañana. Toisaalta turvallisuusasioissa maltti oli valttia, se Miguelinkin oli pakko myöntää ja toisinaan hänen impulsiivisuutensa oli saattaa hänet pulaan. Ja akuutimmin pelihahmot.

Eräs seikka, joka yksi tiimin englantilaisjäsenistä toi pöydälle olivat sähköpaimenet. Hän kysyi, olivatko Campis ja Sisko maalaisnaisia, tunsivatko he nämä vekkulit vekottimet. Campis nyt oli aika ehta emäntä, asui ainakin Barcelonasta katsottuna kaukana kaikesta sivistyksestä ja Siskolla oli etulyöntiasema maalaisasioihin Friaryssä viettämänsä ajan vuoksi. Virtaa lisättiin koeluontoisesti eräälle osuudelle ja se olikin hauskaa katsottavaa. Sisko otti pikalatauksen suoraan niskaansa ja voi sitä huutoa, ilmeisesti suomeksi. Campis kehtasi nauraa, vaikka sohelsikin kyllä langan Siskon niskasta ja tuuppasi tätä ylämäkeen kauas langan alitse. Itse hän ryömi matalana langan alitse ja älysi ottaa repun pois selästään ennen estettä. Se oli sanottava, että pikalataus toimi, Sisko meni jyrkkää ylämäkeä niin reipasta tahtia, ettei caminolla koskaan. Tiimi laittoi muistiin pikalatausmahdollisuuden Espanjan reiteillekin. Muutama latausasema Pyreneille voisi olla hyvä idea.

Uusi avattava latauspistemalli koekäytössä

Majoitukset kaksikko oli saanut tehdä mielensä mukaan, tosin täyttöastetta oli väliaikaisesti varausten tekemisen ajaksi nostettu vaikeusasteen nostamisen nimissä. Tiimi oli ollut varma, etteivät fröökynät menisi youth hostelleihin, vaikka niissä ei olekaan varsinaista nuoruuden vaatimusta (mitä kaksikko ei millään mittarilla täyttäisikään). Caminolla he lipesivät jo alkuvaiheessa yksityismajoituksiin ja jopa hotelleihin, mikä oli kyllä aiheuttanut melkoista etsiväntyötä. Niin salakavalasti he katosivat aivan kunnollisten albeguitten lähellä ja löytyivät vällyjen ja valkoisten lakanoitten välistä vähän ennen päivällisaikaa.

Tällä kertaa Sisko oli ollut puikoissa majoitusasioissa ja keinotekoisen fully booked-tilanteen vuoksi hän oli varannut muutamia airbnb-paikkoja. Ensimmäisessä paikassa koeteltiin Campiksen krumeluurinsietoa lähes kipurajoille. Tuo kaiken sievän, kukikkaan ja vaaleanpunaisen käänteisystävä oli tuntenut pientä kihelmöintiä polvitaipeissaan, mikä oli tavallinen oire liiasta söpöydestä. Pieneksi vihjeeksi pelistä talon emäntä laitettiin puhumaan pehmoisia Francosta ja huumorinaisena tämä sanoi espanjalaisten olevan niin laiskoja, että heitä pitikin aina hieman potkia persuuksille. Se meni Miguelin mielestä jo liian pitkälle ja tuon paikan päälle vedettiin ruksi mahdollisena myöhempien pelien majoituspaikkana. Sisko ja Campis vilkaisivat toisiaan ja kumpikin tunsi saman, hieman kummallisen ailahduksen kuin Cecilen lähtiessä kotimatkalle Erakon majan läheltä.

Pilsdonissa Campis oli kokenut persoonakohtaisen minicaminohetkensä, eli menettänyt ruokahalunsa, mutta sitä Espanjassa katsottiin vain hyvällä. Eivät ymmärtäneet kuinka Sisko oli saanut syötyä sen näköistä ruokaa. Korvaukseksi hänen urheudestaan oli cooked breakfastin päivää spontaanisti vaihdettu tavallisesta torstaista keskiviikkoon. Vakioasukkaat vilkuilivat toisiaan kummastuneina, mutta lapioivat kyllä mielellään suuhunsa paistipottuja ja makkaroita vääränäkin päivänä. Kuiskivat kyllä hieman toisilleen, että mikä päivä nyt oikein onkaan. Tilan uusi tarkkailukoira oli juuri saapunut, se oli osa uudelleen viritettävää koiraryhmää, tällä kertaa koulutus aloitettiin aivan pennusta. Vanhat koirat eivät millään opi uusia temppuja, se oli eläinosaston pomon myönnettävä. Minn-niminen pentu oli oikein lupaava, mutta kaksikko ei päässyt sitä enempiä näkemään. He olivat siihen nähden karanteenissa, ettei pentu leimautuisi väärällä tapaa.

Barcelonassa kohoteltiin kulmia kaksikon maksamille majoitushinnoille, etenkin Monkton Wyldin vegeateria ja yläkerran vessa eivät täyttäneet vaativien espanjalaisten standardeja. Mutta omatpa olivat puntansa, tai siis eivät enää olleet, vaan punnat vilistivät sukkelaan luottokortilta yhteisön tilille. Kahvipöydässä päiviteltiin, miten hyvin Espanjassa nukkuisi, söisi ja joisi kylmää punaviiniä noilla hinnoilla, brexit tai no brexit.

Miguel oli tyytyväinen siihen, miten pelihahmot ymmärsivät jo ennen puoltaväliä, että heidän oli syytä lukea karttaa. Hän piti itsensä kurissa, eikä vaihtanut karttaa lennosta väärään, vaan antoi heidän opetella oikealla kartalla. Puhelinverkon hän käänsi lähes nollille, ettei googlepaikannus toiminut kuin satunnaisesti. Oppisivat nopeammin, hän ajatteli. Välillä tuntui kyllä kamalalta katsoa kuinka kaksikko ei lainkaan huomioinut risteystä ja melkein esille laitettuja merkkilätkän puolikkaita kaatuneessa tolpassa, vaan tallusti rupatellen 45° väärään suuntaan ainakin tunnin ennen kuin alkoi ihmetellä, että missähän se suurempi tie tuleekaan vastaan. Caminotyylinen nuolten seuraaminen ei kertakaikkiaan passaa Dorsetiin, sen kaksikko oppi tehtyään 8 mailin matkasta melkein kaksinkertaisen.

Erään maissipellon läpäisemiseen Miguel oli erittäin tyytyväinen. Naiset eivät epäröineet kymmentäkään minuuttia sukeltaa itseään korkeamman kasvuston sekaan ja Campiskin pysyi kohtuudella perässä, kun Sisko suunnisti. Puhua hän ei uskaltanut ennen kuin pellon toisella laidalla, sillä hänen äänensä olisi varmasti värissyt. Mittakaavapöydästä kyseltiin, että levitetäänkö peltoa hieman, kun näyttää sujuvan noin hyvin, mutta Miguelin mielestä oletuskoko riitti hyvin.

Ravinnon suhteen kaksikko siirtyi nesteytykseen panostamiseen melko nopeasti, mikä oli odotettavissakin. Tiimi heitti iloiset yläfemmat, kun Campis nähtiin ensimmäisen kerran kysyvän, että olikohan sitä vettä vielä siellä pullossa. Caminolla oli oltu siinä käsityksessä, ettei vesi kuulu tämän suomalaisen juomavalikoimiin ollenkaan, taisi juoda viiden viikon kävelyllä 1,3 litraa vettä. Sisko osoittautui taitavaksi oluiden valitsijaksi, oli tiitteränä tiskillä maistelemassa ja valitsemassa most localia. Pimm'sin kulutus nousi hetkellisesti, kun kaksikko saapui rannikolle. Samaan aikaan heiltä katosi into kävellä.

Tässä kohtaa Miguel oli armollinen. Hän päätti, että lorvikoon nyt kaksi viimeistä päivää. Hän arvosti sitä, ettei kaksikko lähtenyt toikkaroimaan suljetuille rantajyrkänteille. Siinä hän oli ollut oikeassa, että edes auttava kielitaito on oltava kieltokylttien ymmärtämiseksi. Hetken hän oli ajatellut laittaa kyltit myös suomeksi, mutta se olisi ollut liian epäilyttävää. Varalta hän laittoi kadulle naishenkilön artikuloimaan erittäin selkeästi, että polku on suljettu, ymmärrättehän, suljettu. Myös bussissa kummallekin vieressä istuva miesmatkustaja kertoi tilanteesta, etteivät he paluumatkallakaan eksyisi vaarallisille osuuksille. Näillä kahdella kun oli taipumus ajatella, ettei solekukävellä.

Parissa päivässä hämmästyttävän nopeasti laiskistunut kaksikko sitten vietti rantaelämää Lyme Regisissä ja Weymouthissa, nukkui valkoisten lakanoitten välissä ja teki pieniä kävelyretkiä jättäen Meindlit ja rinkat majapaikkaan. Se hankaloitti hieman heidän seuraamistaan, sillä jäljityssirut olivat kummankin rinkoissa ja he liikkuivat myös paikallisbusseilla.

Campiksen puolison tiedettiin saapuvan Weymouthiin sunnuntaina, joten sieltä ainakin kaksikon blondi löytyisi hyvissä ajoin, reppu selässä varmasti kaksi tuntia etuajassa. Näin kävikin. Miguel ei voinut vastustaa kiusausta hieman sörkkiä miehen ajomatkaa Lontoosta rannikolle, hidastaa aikaa 30%:lla ja pistää vähän lisää tietöitä. Hänestä oli hauska katsoa kuinka usein tunnissa Campis tarkistaisi oliko tullut viestiä, oliko puhelimen soittoääni kovimmalla ja värinähälytys päällä. Hän ehti laskea ainakin 48 tarkistusta viimeisimmän tunnin aikana ja toivoi pääsevänsä sataan ennen kuin vuokra-auto saapuisi Palm Courtin pihalle.

Paluu Friaryyn oli ilmoitettu Cecilelle hyvissä ajoin. Se jätti kuittaamatta viestin, sen verran sitä kyrsi vieläkin. Olive oli kyllä lohdutellut, että niin kävi usein ensimmäisellä suurella keikalla, mutta harmitus ei ottanut laantuakseen. Paluuhetken lähestyessä se kuitenkin nousi Siskon tyynyltä, ravisteli itseään kunnolla, ettei turkissa olisi turhia irtokarvoja ja pujahti pihalle. Sillä oli mukanaan sähköinen kaavake, joka piti täyttää Barcelonan tiimiä varten, heillä olisi päätöskokous heti raportin saatuaan. Kaavakkeessa kysyttiin muun muassa ulkoista habitusta, kävelyn vakautta, vaatteiden kuntoa, hiusten puhtaustasoa ja sitä, ottaisiko kaksikko ensin tarjottua teetä vai viiniä. Myöhemmin Cecilen täytyisi vielä tarkistaa Siskon jalat rakkotilanteen osalta, Campis pääsisi siitä livahtamaan. Pari seuraavaa vuorokautta se seurailisi Siskon polvien narinaa ja mittaisi yöunen pituutta.

Aluksi Cecile katseli Siskoa, Campista ja tämän amerikkalaisehkolla aksentilla puhuvaa miestä hieman kauempaa. Se tunsi sääliä miestä kohtaan, miten ihmeessä tämä oli saanut riesakseen naisen, joka halusi kävellä rinkka selässään pitkin maita ja mantuja? No, ristinsä kullakin, se ajatteli. Se ei päässyt katsomaan kuinka ahnaasti naiset söivät tarjottua lounasta, sillä se keittiön oven metalliverho ei houkuttanut syöksymään sisään. Sitä paitsi se veljistä, joka Cecilen oli noutanut kotiin edellisenä maanantaina, ei kuulunut kissan suosikkeihin ja häntä oli viisainta vältellä, tunne oli ilmeisen molemminpuolinen.

Sisko esitteli tunnollisesti Friaryn Campiksen miehelle ja siinä vaiheessa Cecile siirtyi hieman lähemmäs. Takapihan kasvihuoneilla se hiipi aivan viereen ja teki silmämääräisiä havaintoja. Ei mitään erityisiä vaivoja, kumpikaan ei ontunut, eikä ähkinyt poimiessaan luumun puusta. Ilmeisesti olivat sittenkin pärjänneet aivan hyvin. Cecile oli laiminlyönyt liveseurannan täysin, sillä se oli ollut varma, ettei pelistä tulisi yhtään mitään ilman sen panosta. Nyrpeissään se kuunteli, miten kaksikko puhui muka ystävälliseen sävyyn. "Oi voi, tuossa se Cecile on, onkohan se vielä vihainen?" Haistakaa huilu, se ajatteli ja meni menojaan.

Sunnuntain iltakokous Barcelonassa oli lyhyt. Betapeli oli osoittautunut menestykseksi. Peliin valittu kaksikko oli onnistunut mukavasti, oli ratkonut muutamia pulmatilanteita, mokaillut tarpeeksi (hupi oli aina ollut osa Pelin viehätystä), saanut vinkkejä ja ailahduksia pelistä niitä kuitenkaan paremmin tajuamatta. Jatkossakin Englantia voisi käyttää hyvin alustana, mahdollisesti Coast to Coast-reittiä ja todellisia pitkänmatkan taapertajia voisi tuuppia South West Coast Pathille. Siinä reitissä olisi se etu, että se sopisi niillekin joilla suuntavaisto oli vähän huonompi, kunhan piti meren aina vasemmalla puolellaan, ei voinut eksyä. Pubiverkostoa joutuisi todennäköisesti hieman vahvistamaan ja aukioloja pidentämään. Café con leche täytyisi ehdottomasti saada listalle, sekä tarjoillun punaviinin lämpötilaa laskea asiallisiin lukemiin.

Kokous päätettiin hyvissä tunnelmissa. Pelattu kaksikko oli päästetty vapaaksi ja Cecilen palkkio tilitetty. Tescon kuormuri pyörähtäisi taas Friaryn pihassa alkuviikosta ja toisi sen lempiruokaa useita laatikoita. Luvattu bonus jäi kyllä saamatta, mutta kaikkihan sen tietävät, tulos tai ulos. Sisko luiskahtaisi Friary-arkeensa heti seuraavana päivänä, hänen luulemansa vapaapäivä oli viimekällinä vaihdettu työpäivään. Campis ja miehensä ajoivat väärää puolta tietä kohti itää ja The Epic Way Spinoff- Lost in Dorset päätettiin viimeiseen enterin painallukseen.

Kun Miguel saapui kotiin, tahtoi Michelle heti tietää mikä oli Lost in Dorsetin kohtalo. Menisikö se vielä jatkokehittelyyn, vai pääsikö heti myyntiin. Ja ennen kaikkea, miten kaksikko oli ottanut Englannin märät kelit, kuinka he selvisivät kylmästä säästä nyt, kun heillä piti olla kokemusta caminon mättösateista? Miguelia kylmäsi. Se se oli, sää! Koko ajan  hänellä oli ollut mielessä, että jotain oli unohtunut. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei hän ollut muistanut koko aikana koskea sääpaneeliin kertaakaan ja naisilla aurinko oli paistaa posottanut koko viikon ajan täydeltä terältä. Hän oli varma, että Michelle olisi vihainen ja tämän olisi pakko raportoida eteenpäin. Peliä tuskin voisi päästää myyntiin, mikäli säitä ei olisi lainkaan simuloitu.

Kumma kyllä Michelle vain kohautti olkapäitään, virheitä sattuu. Ei se ole niin nokonuukaa, kyllä sitä ehtii testata vielä myöhemminkin. Ei silti mainosteta tätä missään. Ollaan kuin ei oltaisikaan. Miguel katsoi kihlattuaan hieman kummissaan, mutta kyllä se hänelle passaisi päästä pälkähästä.

Vielä ennen nukahtamista Michelle kysäisi, että mitä Miguel oli istuttanut Campiksen ja Siskon päihin. Siskolla oli keskivahvat defenssit päällä, mutta Campiksen päässä muhi Camino Portugues. Cecile oli onnistunut viimeisessä tehtävässään. Se oli ehtinyt kiehnätä sen verran Campiksen miehen jaloissa, että tartunta oli varma. Mies oli joitakin viikkoja myöhemmin tuntenut olonsa jotenkin omituiseksi (kylmiä väreitä ja ikäänkuin nousevaa flunssaa) ja lupautunut mukaan Campiksen toiselle caminolle.

Niinpä Cecile pääsisi vielä remmiin mukaan, muttei sille kerrottaisi ihan vielä. Olive oli lopullisesti jäämässä eläkkeelle, sen muisti alkoi pettää ja se nukahteli minne sattui ja Cecile saisi sen paikan UK-organisaatiossa. Sen vain oli syytä ottaa opikseen betapelin kömmähdyksestään.

Onpa taas tylsää!

Muut The Epic Way Spinoff - Lost in Dorset -tarinan osat ovat luettavissa täältä (osa 1) ja täältä (osa 2). sekä keväiset  Camino - The Epic Wayn  osat täältä (osa 1) ja täältä (osa 2). Postaukset on koottu myös CampaCaminon yläreunan uudelle The Epic Way-välilehdelle.

Olivea niin väsyttää

Nyt ei voi enää perua, eihän?

Tänään sain paketin Camino Forumin Ivarilta. Nyt asia on täysin lukkoonlyöty, enää ei voi millään perua. Kun on opaskirja ja on credencialit, on uusi pinssikin, niin lähdettävähän se on! Ensi viikolla tulee vielä karttakirja. Enää pitää odottaa ensi vuoteen.

Päivän kävelymusiikiksi suosittelen lämpimästi Keith Urbanin kappaletta Blue Ain't Your Color. Hänen naamansa on hieman epätoivoisen näköinen tuossa videon aloituskuvassa, mutta kyllä se siitä!

Kaksi vuotta CampaCaminoa

Tasan kaksi vuotta sitten aloitin tämän blogin, siinä vaiheessa olin päättänyt, että kävelisin vuonna 2016 caminon. Silloin en vielä uskaltanut olla varma, että todellakin tekisin sen, että hurahtaisin kävelemiseen niin, että siitä muodostuu pysyvä osa minua. Olen aloittanut lukemattomia asioita elämässäni ja jättänyt melkein yhtä monta asiaa kesken. Tätä en jättänyt, camino toteutui huhtikuussa ja vieläpä sillä tarkkuudella, että olin perillä Santiago de Compostelassa syntymäpäivänäni, kuten olin haaveillut. Vielä kun saisi tämän päättäväisyyden siirrettyä joihinkin muihinkin elämäni osa-alueisiin.

Tasan puoli vuotta sitten kirjoittelin ensimmäisen caminopäivän postausta. Alkoi matka, joka jatkuu edelleen. Ei mene päivääkään, ettenkö ajattelisi caminoa. Näen siitä erilaisia unia joka viikko ja vilkuilen Camino Forumia ainakin jokaviikkoisen koosteen kolahdettua campamailiin. Kun joku tuttu lähtee caminolle, ajattelen heitä päivittäin ja janoan kuulla heidän matkansa edistymisestä. Olen jopa ajatellut liittyä Facebookiin, mikä on kyllä melkoinen takinkäännös. Siellä ilmeisesti olisi monenlaista caminoryhmää ja mistäpä muusta caminon taapertanut haluaakaan puhua jatkuvasti kuin tiestä.

Nyt puoli vuotta caminon jälkeen olen jo täysin tottunut ajatukseen, että lähden uudelleen. Kesti noin päästä toukokuussa Suomeen, että olin jo antautunut ajatukselle lähteä ehkä joskus vielä jollekin reitille ja nyt jo tiedän, että minun on päästävä Camino Francesille uudelleen. Siihen voi mennä useampi vuosi, että saan niin paljon vapaata kasaan, mutta aivan varmasti lähden sinne uudelleen, mikäli terveyttä riittää. Mikään muu ei minua estä. Nythän tiedän, ettei soleku kävellä!

Jokunen aika sitten tapahtui lähes ihmeeseen verrattava asia. Olin aikaisemmin toivonut saavani Antista kävelykumppanin, mutta hän vannoutuneena pyöräilijänä ei nähnyt mitään mielenkiintoa pitkän matkan kulkemiseen kävellen. Olin kyllä kertonut alivaltiosihteerityyliin lajin eduista ja hyödyistä, mutta hän pysyi taipumattomana. Kunnes sitten muutti mielensä. 

Nyt meillä on sopimus lähteä kävelemään ensi vuonna noin kaksiviikkoinen matka. Ensin ajattelimme hyvin suurella kiinnostuksella Coast to Coast-reittiä Englannissa. Se olisi sopiva kahden viikon matka, 192 mailia upeissa maisemissa. Toiseksi tulimme ajatelleeksi Portugalia, jossa kävimme keväällä caminoni päätteeksi, näimme reppuselkäisiä peregrinoja Camino Portuguesilla. Portosta Santiago de Compostelaan kestäisi kävellä noin kaksi viikkoa sekin. Nyt pitää nopeasti hankkia hänelle Meindlit ja rinkka, mahdollisimman hienot tietty. Sitten olisi mahdotonta enää perua, eikö olisikin?

Päivän kävelycountryksi ehdotan Dan + Shayn kappaletta From The Ground Up

Jälkipuhetta siskon näppikseltä

Vieraskynä-postaus sisareltani Dorsetista:

Jälkipuhetta Wessex-kävelyn tiimoilta

Olin jo jonkun aikaa kehuskellut siskolleni, kuinka hienoja kävelyreittejä alkaa ihan Friaryn takapihalta. Kevään rasitukset olivat jo sulaneet, ainoastaan polvien tienoilta kuuluva narina aamuisin portaita alas astuessa muistutti niistä. Ajatus noin viikon mittaisesta haikista lähitienoilla alkoi houkuttaa. Tällä kertaa minun piti paneutua vähän enemmän valmisteluihin. Vaikka niitä ei ollut paljon, silti kaikki tahtoi venyä viimetinkaan. Elämä yhteisössä on täyttä eikä henkilökohtaista vapaata paljon ole. Aikatauluista sopiminen oli ensimmäinen haaste. Olisin mielelläni lähtenyt matkaan vasta syyskuun alkupuolella, kun säät ovat vielä suotuisat, mutta yleinen lomakausi on ohi ja majapaikoissa väljyyttä. Mutta juuri niihin aikoihin odotimme uutta joukkoa vapaaehtoisia saapuvaksi Friaryyn. Syyskuun alussa vahti vaihtuu, vuoden täällä asuneet nuoret – tai nuorehkot ainakin – vaihtavat maisemia ja puoli tusinaa tuoreita kasvoja astuu tilalle. Koko syyskuu menee kouluttaessa ihmisiä töihinsä ja yhteisön tavoille. Minun tehtäväni on järjestää keittiöhygieniakurssi ja opettaa ruoanlaittoa. Siispä ajankohdaksi valikoitui ns. fallow week elokuussa, jolloin meillä ei ole vieraita ja minun on helpompi jättää työkuviot hetkeksi.

Olin sunnuntaikävelyilläni nähnyt Wessex Ridgewayn opasteita ja miettinyt, mihin polku mahtaa päättyä. Nettihaut kertoivat, että reitti päättyy rannikolle Lyme Regisiin, kaupunkiin, josta olen kuullut monesti, mutta jossa en ollut vielä käynyt. Siskoni taas oli vieraillut siellä edellisenä vuonna ja oli pitänyt paikasta. Matka linnuntietä ei ollut pitkä, mutta reitti mutkitteli sopivasti pitkin harjanteita – ja kuten myöhemmin totesimme – ylös alas rinteitä. Painettua reittiopasta en löytänyt paikallisista kirjakaupoista, vaikka niitä on kaiketi julkaistu parikin kappaletta. Netistä löytyi kattavan näköinen pdf-muodossa oleva opas, jossa yhtenä reitin rakentamisen rahoittajana näkyi olleen EU. Sivumennen sanottuna, kesäkuisen Brexit-järkytyksen laannuttua, aiheen ympärillä vallitsee täydellinen hiljaisuus ja tuntuu kuin kaikki yrittäisivät olla kuin äänestystulosta ei olisi olemassakaan. Ehkä se katoaa, kun siitä ei puhuta tai sitä ei ajatella?? Kyseisessä EU-rahoitteisessa oppaassa oli myös rohkaisevan pitkä lista reitillä olevia majoituspaikkoja, ja aloitin seuraavat valmisteluni.

Majoituspaikkalistaa tarkemmin katseltuani huomasin, että kaikki B&B:t eivät suinkaan sijaitse kätevästi reitillä niin kuin Caminolla. Monesti olisi tarpeen kävellä syrjään reitiltä useitakin maileja. Vapaapäivänäni aloin soitella sopivan kuuloisia paikkoja läpi. Tarkoitus oli aloittaa kävely lauantaina. Lista alkoi olla jo puolessavälissä eikä ollut vielä tärpännyt kertaakaan. Joku ei vastannut ollenkaan, tai vastasi viimein ja kertoi lopettaneensa bisnekset jo kauan sitten. Paikat, joista vastattiin, olivat olleet täynnä jo viikkoja, itse asiassa heti Brexitin jälkeisen punnan kurssin huonontumisen jälkeen. Monet vaihtoivat lomansa kotimaan kohteeseen. Ensimmäinen viikonloppu oli siis jo buukattu ja tiedoksi, että useimmat paikat ottavat varauksia vastaan vain koko viikonlopuksi, ei vain yhdeksi yöksi. Ehdotin siskolle Plan B:tä. Voisimme jäädä viikonlopun yli Friaryyn ja tehdä päiväretkiä täältä käsin. Olin ajatellut yhdistää muutamia kohteita retkeemme muutenkin, mutta nyt voisimme vierailla niissä aluksi ja sitten suunnata kohti rannikkoa maanantaina, kun jotkut lomailijat olisivat palanneet jo kotiinsa. Olen käyttänyt AirBnB:n palveluksia aiemmin, mutta vain isoissa kaupungeissa. Ihan vain kokeeksi katselin, olisiko reitin lähistöllä mitään tarjolla. Ja pari paikkaa löysinkin, joista otettiin yhteyttä ja luvattiin majoittaa meidät. Jälkimmäinen viikonloppu hoitui hotellihaulla ja jälleen kerran meille myytiin ihan viimeiset petipaikat Weymouthista. Sinne asti päästyämme totesimme, että ei se ihan markkinointikikka tainnut olla tällä kertaa, ihmisiä oli todella paljon.

Varusteet olivat kutakuinkin samat kuin keväällä. Jätin vähän liian raskaan Fjällrävenin takin kotiin. Se ei vahattunakaan pitänyt vettä. Ostin kevyemmän vedenpitävän takin ja käärin se siskon tuomien sadehousujen kanssa rinkan alaosaan. Liikkeelle lähdin hupparin ja muutenkin ihan tavanomaisten vaatteiden kanssa. Crocksit vaihdoin Eccon kävelysandaaleihin. Caminolla kaipasin iltaisin enemmän tukea väsyneille jaloilleni, ja Crocksit olivat toivottoman löperöt. Tällä kertaa otin mukaani myös aurinkolasit, joille oli todella käyttöäkin, samoin lierihatulle ja aurinkovoiteelle.

Hyvistä päätöksistä huolimatta en ollut paljonkaan kävellyt caminon jälkeen ja pelkäsin, että pitkällä matkalla saavuttamani kunto olisi jo huvennut olemattomiin. Mutta ei se onneksi ollut. Kaiken kaikkiaan kävely tuntui sujuvan kevyemmin. Päivämatkat olivat suunnilleen yhtä pitkiä kuin caminolla, mutta käytimme niihin enemmän aikaa. Oli pakko kävellä tiiviisti yhdessä ja pähkäillä kartan kanssa, mihin suuntaan mennään seuraavaksi. Ylä- ja alamäkiä, pitkiä loivia nousuja, jyrkkiä kapuamisia ja mutaisten paikkojen ylityksiä oli yhtä paljon kuin keväälläkin. Uutta meille oli kavuta lukemattomien porttien yli, ali ja vierestä ja ylittää niittyjä, peltoja ja laitumia. Joka vuosi joku kävelijä jää lehmälauman jalkoihin, useimmiten koiran kanssa kulkenut. Ohjeena onkin pitää koira kiinni, mutta päästää irti, jos lehmät lähestyvät uteliaina. Meillä ei ollut koiraa, eikä sattuneesta syystä kissaakaan, mutta kiertelimme varovasti pitkin aidanvieriä reipasta vauhtia. Onneksi joka niityllä ei ollut eläimiä laiduntamassa.

Kesäisin aina avoinna olevat kirkot ja niiden pihamaat olivat oivallisia taukopaikkoja. Aina löytyi penkki sisältä tai ulkoa, jos ei muuta niin vanha kivinen hauta-arkku seinän vierellä. Rauhaa ja hiljaisuutta, varjoa ja usein vettä tai mehua oli tarjolla matkalaisille. Maisemat olivat suoraan Tolkienin Konnusta, suloisia pikkukyliä ja kukkuloita toisensa perään. Mieleni oli kevyt ja mietin, kuinka kaikki ne sadat kilometrit kevään caminolla painoivat, eivät vain fyysisesti vaan myös mielessä. Oli ihan sama, olivatko kilometrit ja päivät edessä tai takana, yhtä kaikki ne painoivat. Olen iloinen, että kävelin kaikki ne päivät ja kilometrit, mutta en ehkä halua tehdä sitä uudelleen. Uskon kuitenkin, että palaan vielä caminolle francesille, mutta sillä kertaa ei ole enää tarvetta kävellä koko matkaa tietyssä ajassa. Olen kiitollinen, että sisko otti minut mukaansa ja varmaan teemme kävelyretkiä yhdessä myöhemminkin. Sen verran hauskaa meillä on ollut!