Blueskaavalla jälleen - tehtiin kävelyretki kahteen kertaan

Sää vaihteli Azorien saariin kuuluvalla Sao Miguelilla nopeammin kuin ehti sanoa cavok (ceiling and visibility ok). Halusimme käydä yhdellä saaren korkeimmista huipuista, Serra Devassa-nimisellä kävelyreitillä. Siellä luvattiin olevan kraaterijärvi, joka olisi näkemisen arvoinen. Matkaa Ponta Delgadasta oli noin 30 km reitin alkuun ja olimme käyneet seudulla jo ensimmäisellä ajeluretkellä saaren länsiosassa. 

Ensimmäinen yritys huipulle oli perjantaina, jolloin sää oli epävakaisen oloinen jo alusta asti. Toivoimme kuitenkin selkenemistä ja lähdimme liikkeelle pienen aamuisen kaupunkikävelyn jälkeen. Kammenpyörittäjä oli löytänyt kauppahallin kuvausreissuillaan ja minäkin halusin päästä näkemään sen. Halli sijaitsi noin vartin kävelymatkan päässä ja aamuruuhkaisilla kaduilla saattoi nähdä, milloin lähestyimme hallia, kun vastaantulevilla alkoi olla erinäisiä ostoskasseja kädet täynnä. 

Hallissa oli keskellä suuri vihannes- ja hedelmäosasto ja reunoilla erilliset kala- ja lihaosastot. Väkeä oli perjantaiaamuna ennen yhdeksää melko paljon, muttei mitenkään tungokseksi asti. Olimme jo marketeissa huomioineet, mitä paikallista on saatavilla, mutta hallissa valikoimaa oli vielä paljon enemmän. 

Marketissa rypäleitä olisi pitänyt ostaa kilon satseina, hallissa onnistui pienten terttujen valinta ja ostimmekin pieniä tummia rypäleitä välipalaksi. Samoin hankimme muutamia paikallisia banaaneja, sekä meille aiemmin tuntemattoman annoonan ja yhden azorilaisen ananaksen. 

Lihaosasto oli vaikuttavan näköinen, monta kauppiasta möi hienonnäköisiä lihoja, etupäässä nautaa ja possua. Koko saarella emme nähneet yhden yhtä lammasta, mutten sano, etteikö niitäkin Sao Miguelilla olisi. Kalaosasto oli lievä pettymys. Suuria mustekaloja näimme ja tonnikalaa, sekä meille tuntemattomia suuria valkoisia kaloja. Mutta äyriäispuolta ja simpukoita oli hyvin vähän. Emme tienneet eikö niiden aika ollut juuri nyt, vai eikö niitä ylipäätään ole tarjolla siellä suunnalla maailmaa, vaikka merta riittääkin ympärillä. 

Hallireissun jälkeen hyppäsimme pököttiin ja ajoimme sisämaahan. Tuolloin osuimme aiemmin mainitun hylätyn hotellin pihaan. Emme vielä tienneet, että seuraavan mutkan takana oli ruuhkaisa näköalapaikka ja hotellin ympäristö näytti sumussa hyvin aavemaiselta. Minä olen tunnetusti vellihousu, enkä halunnut mennä hotellin sisälle. Kammenpyörittäjä kurkkasi vähän aulaan, muttei lähtenyt sen sisemmäksi, koska alahuuleni väpätti huolesta pihalla. Uskalsin kuitenkin mennä avoimen aulan läpi hotellin toiselle puolelle, josta avautui upeat maisemat, sen minkä matalalta pilveltä näki. 

Löysin hotellin nimen Hotel Monte Palace pienellä googlettelulla ja siitä löytyi paljon erilaisia Youtube-pätkiä ja kuten arvelimme, ilmasto-olosuhteet näyttivät olleen suurin syy sen hylkäämiseen.

  

Sää ei näyttänyt kovin kaksiselta, muttei kuitenkaan satanut, joten etenimme suunnitelmamme mukaan. Lähdimme kävelyreitille, jonka pituudeksi oli kerrottu 4,4 km ja siihen kuluvaksi ajaksi 2 tuntia. Profiililtaan reitti olisi aluksi nousuvoittoinen, sitten tasaista ja paluu toista reittiä hieman loivemmalla laskulla. Polku lähti heti loivasti nousuun pienten harjujen välistä ja oli paikoittain sadeveden voimakkaasti uurtamaa. Tästä reitistä erityisesti varoitettiin sään suhteen ja olimmekin heti varuillamme, ettemme joutuisi liian huonoon keliin. 

ruksi merkissä kertoi, ettei tuonne suuntaan

Käveltyämme vartin verran tulimme aukealla paikalle, jossa tuuli tuntui yltyvän aivan yhtäkkisesti ja sen mukana meni vaakaan vettä, josta emme olleet varmoja oliko se varsinaisesti sadetta vai pilvien pohjissa olevaa kosteutta. Vedimme sadetakit yllemme ja jatkoimme matkaa. Edessä oleva huippu oli välillä nopeasti liikkuvien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi reikiä pilvessä, mikä antoi toivoa sään paranemisesta. Kuljimme melko jyrkästi nousevaa polkua yhä ylemmäs noin puolen tunnin ajan. Polku oli hyvin merkitty, joten siltä eksyminen ei ollut vaarana tässä vaiheessa. Kosteutta oli ilmassa ainakin 100 %:n verran ja tuuli erittäin kova. Kun tulimme reitin siihen kohtaan, jossa olisi pitänyt näkyä kraaterijärvi kaukana alhaalla, emme nähneet sitä kuin vilaukselta, kun pilvet kiitivät alapuolella ja paljastivat järven hetkeksi. Polku vei yhä ylemmäs harjanteelle, emmekä nähneet huippua lainkaan. 

tämä merkki tarkoitti oikeaa suuntaa

Siinä vaiheessa minulla meni pupu pöksyyn, kun olisi pitänyt lähteä yhä kapenevaa polkua harjannetta pitkin, kohti pilveen katoavaa huippua kovassa tuulessa ja muutaman metrin näkyvyydessä. Ehdin juuri sanoa Kammenpyörittäjälle, että tuonne en taida uskaltaa lähteä, koska ei näe kuinka syvät pudotukset polun molemmin puolin on. Hän ei tainnut kuulla minua siinä puhurissa, mutta hän kääntyi puoleeni ja sanoi, että nyt kyllä käännytään takaisin. 

sinne se polku katosi

Helpotuksesta huokaisten olin täsmälleen samaa mieltä ja lähdimme laskeutumaan rinteeseen tehtyä möykkelikköistä polkua takaisin. Onneksi ei ollut kovin liukasta kuitenkaan, emmekä ottaneet perstuntumaa maastoon. 

Reilun tunnin kävelyn jälkeen olimme taas autolla, parkkipaikalla ei satanut lainkaan, joten arvelimme olleemme niin tukevasti pilven sisällä, ettemme olleet varsinaisesti sateessa. Olimme jonkun verran märkiä muutoin kuin sadetakkia alta, muttemme kylmissämme. Kävimme ennen paluumatkaa vielä katsomassa pienen matalammalla olevan järven, jonka oli tien toisella puolella. Jäi hieman kaihertamaan mieltä, ettei kävelyretki onnistunut kunnolla ja päätimme yrittää uudelleen seuraavana, viimeisenä mahdollisena päivänä.

Uusintayritys lauantaina oli alkuvaiheissaan melko samanlainen. Kiersimme saaren länsipään mutkaisen ja mäkisen tien kautta aloituspaikkaan nähden tullessamme länsirannikon pienet kaupungit ja kylät. Nyt sää oli hieman paremmalta vaikuttava, huippu näkyi kokonaan lähtiessämme liikkeelle samasta paikasta, kuin edellisenä päivänä. Meidän edellämme reitille lähti toinen pariskunta, edellisenä päivänä emme nähneet ketään muita. 

Nyt ei tuullut niin kovasti ja saimme hyvän alun reitille. Tuttua polkua kiipesimme kohti huippua ja näimme melkein korkeimmalta kohdalta järven, joka edellisenä päivänä oli vain vilahtanut pilvien välistä. 

Nousu ei tuntunut lainkaan niin jyrkältä ja pitkältä nyt, kun sen teki toiseen kertaan. Puolessa tunnissa saavuimme sille kohtaa, mistä edelliskerralla käännyimme takaisin. Polku olikin puoliksi rinteen suojassa, eikä meidän olisi tarvinut uskaltautua kuin korkeintaan 50 metriä kulkea vaikka kyyryssä, että olisimme päässeet suojaiseen kohtaan ja reitti olisi alkanut laskeutua. Kun sitä ei pilven keskellä nähnyt lainkaan, ei uskallus riittänyt. 

ei se niin vaarallinen paikka ollutkaan

Menimme iloisin mielin senkin kohdan. Kammenpyörittäjä otti kuvia eri suuntiin ja hyvä, että ottikin, sillä parissa minuutissa pilvi peitti näkymät ja sade alkoi piiskata meitä. 

Taas sadetakit vaan päälle ja jatkoimme matkaa, sillä olimme ohittaneet korkeimman kohdan ja menimme jo alamäkeen. Polku oli useassa kohtaa uurtunut melkein metrin syviin kraatereihin ja meidän oli loikattava uurrosten ylitse. Niissä kohtaa minun oli laitettava neliveto päälle ja Kammenpyörittäjän kiskaistava minut ylitse toiselle puolelle, sillä olen arka hyppäämään. Samalla metodilla näytti edellämme kulkeva pariskuntakin menevän. He jäivät odottamaan siksi aikaa, että minäkin olin polun kulkukelpoisella osuudella taas, mikä oli huolehtivaista.

Jatkoimme lähes yhtämatkaa alas rinnettä aina järven rantaan asti. Siellä oli merkillinen kivimökki ja veteen menevä laiturinpohja tai joku muu rakennelma, jolle emme keksineet tarkoitusta. Mökki oli upeasti sammalten ja kasvien peitossa ja jotenkin jopa aavemaisen oloinen. 

Tähän kohtaan reittiä pääsi myös kapeaa tietä pitkin vuoren toiselta puolelta, olimme käyneet vain alle kilometrin päässä alkuviikon retkellä. Nyt jatkoimme polkua pitkin kohti reittimme alkupistettä. Tämä reitti ei sovi huonojalkaisille, sillä sadeveden tekoset tekivät polusta paikoin hyvinkin hankalan kulkea, kun puolta täytyi kaiken aikaa vaihtaa ja hyppiä kiveltä toiselle. Mutta minun tasapainolleni se vielä soveltui hyvin. 

Viimeisen kilometrin kuljimme jälleen tuttua reittiä, kun ympyräreitti sulkeutui ja näimme kohtuullisessa säässä, miten jyrkästi polku nousikaan korkeimpaan kohtaan. Jyrkkää osuutta on aina helpompi nousta kuin laskeutua, vaikka pulssi olisikin eri mieltä. 

Koko reitin kulkemiseen meni noin pari tuntia, sillä pysähtelimme katsomaan maisemia ja ottamaan kuvia tavallistakin enemmän. Olimme todella iloisia, että saimme reitin käytyä kokonaan ja tyytyväisiä, ettemme edellispäivänä saattaneet itseämme typerästi vaaraan. Mitä ei näe, ei kannata sohaista, ettei käy hullusti.

Jos olisin kuunnellut kävellessäni musiikkia, se olisi voinut olla tämä metka kappale, jonka Joe Nichols esittää. Sen nimi on ytimekkäästi Yeah ja se kertoo, mitä kaikkea ihminen tekeekään miellyttääkseen uutta tuttavuutta, jopa kuuntelee hipahtavaa musiikkia. Arvostan kovasti karaokehtavaa videota, vaikken eläissäni ole laulanut karaokea, edes yksin pimeässä.