Tyhmästä päästä kärsii koko lompakko

että semmoinen tapaus

Tänään on ollut yksi niitä päiviä, jolloin ei olisi kannattanut nousta vuoteesta lainkaan, ei ainakaan ennen kuin on ihan pakko. Ei olisi kannattanut yrittää yhdistää päivän menoja, eikä hövelisti tarjota kyytiä kenellekään. Olisi kannattanut olla samaa mieltä itsensä kanssa siitä, ettei lenkille lähdetä autolla ja kävellä voi tässä kodin lähettyvilläkin. 

Minä kuitenkin puin aamusta varhain ulkoilureleet päälleni, kokosin heijastusvärmeet mukaani ja tarjosin perheen opiskelijalle kyytiä keskustaan. Heittäisin hänet ensin koululle, sitten ajaisin Jyväsjärven rantaan ja kävelisin järven ympäri oikein päin, kun viimeksi kävelin väärin päin ja nipistin matkastakin hieman. Kävelyn jälkeen kävisin ruokakaupoissa, niin ettei minun illalla tarvisi enää lähteä kaupoille. Hieno suunnitelma, hyvä sää ja parempi mieli. 

Kun viritin itseäni satamassa kävelykuntoon, eli puin ylle huomioliiviä, aukaisin puhelimen musiikki- ja kävelysovelluksia, tein tapani mukaan montaa asiaa yhtäaikaa, koska olen siinä niin hyvä, simultaanikapasiteetti, you know. Laitoin kuulokkeita päähän, tungin autonavaimia hihassa olevaan taskuun ja unohdin, että kuulokkeet olivat jo sekä päässäni, että kiinni auton katolla olevassa puhelimessa. Niinhän siinä kävi, että uskollinen omenaiseni putosi maahan, vieläpä suojakuori auki ja saatoin kuulla, kuinka Jyväsjärven ympäri kaikui kymmenille säröille paukahtavan lasin vaikerrus. Ainakin siltä se tuntui. Hyvä, etten hätäpäissäni vielä astunut päälle, se nyt olisi ollut vain kirsikka katastrofin katolla. 

Meni fiilikset, ei paljon innostanut suunnittelemani kävelyreitti, sääkin tuntui muuttuvan entistä rumemmaksi. Oli niin aikainen aamu, etteivät kaupatkaan olleet vielä auki. Kävelin vain pienen lenkin, vaivaiset viisi kilometriä myöhemmin olin jälleen autolla, eikä mieleni ollut sanottavasti iloisempi. 

Vakavasti loukkaantunut puhelimeni oli jo vanhuuseläkkeen partaalla, sen akku ei juuri kestänyt muutamaa tuntia enempää, eikä suostunut joihinkin kaipailemiini appseihin. Niinpä menin sinne, missä nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa ja ostin uuden iLuurin. Siinä kärsivällisyyttäni venytettiin äärimmilleen, juuri avattuun liikkeeseen ehti minun edelleni kaksi asiakasta, joiden palvelemiseen kahdelta työntekijältä meni 45 minuuttia. Miksei minulla koskaan mene missään asioidessani viittä minuuttia kauempaa? Miksei minun taakseni tule yhtään muuta jonottajaa? Tietysti jokaisella on oikeus asioida niin kauan, kuin asiaa riittää. Saatoin huokailla aavistuksen äänekkäästi. 

Nyt on jo iltapäivä, uusi puhelin on saatettu siihen kuntoon, että sillä voi soittaa, niin puheluita, kuin kävelycountryakin. Ketutuksen määrä on asettumassa vakiotasolle. Huomenna teen uuden yrityksen kävellä reipas, pitkänpuoleisen lenkki, mutten lähde autolla pihasta sitä varten, lähden omasta pihasta omin jaloin. 

Sen kuitenkin opin  jo lokakuisesta tietokoneeni kosahduksesta, että olin laittanut puhelimesta talteen kaikki tärkeät asiat. Minun ei tarvinnut aloittaa ensin palauttamalla sataa salasanaa tai miettimällä, keitäs yhteystiedoissani mahtoikaan olla. 

Katselin tuossa jo millaisia camino-appeja on tarjolla ja onhan niitä, pitää tutkia tarkemmin, millaisen lataisin uuteen puhelimeeni, johon ostin heti suojakuoren ja erillissuojan vielä näyttöönkin. Lisävakuutusta en sentään ottanut, sillä eihän nyt moista vahinkoa voi sattua kahta kertaa. Eihän?