Sisareni lupautui kirjoittamaan vieraskynäpostauksen siitä, miltä ajatus yhteisestä caminosta tuntuu hänestä. Tässä se tulee, kuvat ovat hänen ottamiaan viime matkaltaan Englantiin.
"Minulla on monta ystävää ja tuttavaa, jotka ovat kävelleet pyhiinvaellusreittiä Santiago de Compostelaan. Jotkut ovat taittaneet matkaa lomillaan, vähän kerrallaan, usean vuoden aikana. Toiset ovat vuorotteluvapaan aikana kävelleet kuukauden, enemmänkin. Monelle se on ollut jonkinlainen siirtymäriitti, pitkä kävelyretriitti ennen astumista toiseen avioliittoon tai uuteen ammattiin. Keski-ikäisiä ovat kaikki tuntemani caminon kulkijat, ja usea lähtee taipaleelle juuri 50-vuotispäivänsä lähestyessä. Itselläni kyseinen päivä meni jo pari vuotta sitten. Kuulun niihin ihmisiin, joille uskonto on elämisen lähtökohta ja perusta. Monet uskontoon liittyvät rituaalit kiehtovat, ja pyhiinvaellus on ilman muuta yksi sellainen rituaali. Se voisi viedä Roomaan, Trondheimiin, Jerusalemiin tai vaikka Hattulan kirkon vaiheille. Jaakontie on klassinen valinta ja merkittävä siitäkin syystä, että se nykyään yhdistää niin monia ihmisiä, uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta.
Kun sisko tekstasi vinkin uudesta blogistaan, kävin heti vilkaisemassa ja ensin kiinnitin huomioni siihen aktiivisuusrannekkeeseen. Olin itsekin miettinyt sellaisen hankkimista, mutta en tiennyt, olisiko se hyödyllinen tällaiselle tavikselle, jonka urheilut ovat vain pikkuisen enemmän kuin ei yhtään mitään. ”Hyvä, että sisko testaa ja sitten, jos se osoittautuu kelpohärpäkkeeksi, minäkin voin investoida ja kysyä vielä siskolta käyttöohjeita”, ajattelin. Kun sitten jatkoin blogin seuraamista saadakseni tietää, kuinka ranneke toimii, aloin olla varsin vaikuttunut siitä, kuinka hyvin se kannusti siskoa ulos ja kävelemään pitkiä matkoja. Tämähän voisi toimia minullakin. Sisko hoivasi hellästi kenkäpariaan ja minäkin muistin, että en ollut rasvannut omia vaelluskenkiäni. Olin ostanut ne loppukesästä juuri ennen kuin lähdin viideksi viikoksi Englantiin. Määränpääni oli Dorset, ja ihanat kävelymaastot lähtivät heti majapaikan ulko-ovelta. Kopsuttelin dorsetilaiset mudat kenkien pohjasta ja huomasin, että kas, nämähän on Meindlit, niin kuin siskollakin. Kaapista löytyivät myös kävelysauvat, joita olin ulkoiluttanut edellisen kerran yli vuosi aiemmin. Parin kävelylenkin jälkeen uskaltauduin viestittämään siskolle, että olen alkanut taas kävellä hänen bloginsa kannustamana.
Sisko pohti, kävelisikö yksin vai jonkun seurassa. Yksi kohta erityisesti jäi mieleeni. ”Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.” Ahaa, meitä on siis useampikin. Olisin voinut kirjoittaa tuon kohdan itse. Tästä piirteestä saan aika ajoin moitteita rakkaalta aviopuolisoltani. Yritän sanoa, että hei, älä ota henkilökohtaisesti, minä vain olen tämmöinen enkä osaa muuta. Saman piirteen huomaan omissa lapsissanikin. Jos minä joskus haluaisin kävellä caminoa, niin juuri siskon kanssa. Mutta en kyllä kehtaa ehdottaa, kun hän on jo päättänyt kävellä yksin.
Olen aikuisella iällä vaihtanut ammattia. Olen kotitalousopettaja ja tulevien kotitalousopettajien kouluttaja. Muistan, kuinka joskus ennen Campasimpukan syntyä sisko kysyi jotain ohjetta kalkkunan täyttämisestä tai vastaavasta. Vuosiin hän ei ole enää tarvinnut neuvojani, vaan on ruoka-asioissa paljon asiantuntevampi kuin minä. Työnikin on muuttunut teoreettisemmaksi. Osat ovat vaihtuneet ja nyt se olen minä, joka katselee vinkkejä siskon blogista ja kysyin neuvoakin. Samalla kun sain vastauksia kysymyksiini, vaihdettiin kävelykuulumisia. Ajattelin mielessäni, että jos nyt kumminkin sisko kysyisi, lähtisinkö hänen mukaansa caminolle, niin voisin vastata myöntävästi. Meni minuutti ja sieltä se kysymys tuli! Kylläpä tulin iloiseksi! Emme ole aikuisena tehneet oikeastaan mitään yhdessä. Unissani yhä edelleen pelastan pikkusiskoa tulipaloista ja vuoren jyrkänteiltä. Ja kutsun tytärtäni sisareni nimellä.
Vietin joululomaa siellä Dorsetissa ja pari pitkää kävelyä pitkin kapeita maalaisteitä mahtui ohjelmaan. Kelitkin suosivat. Välillä paistoi kalpean lempeä talviaurinko ja sadekuurot olivat maltillisia. Palaan sinne helmikuussa ja voin kirjoittaa kävelyretkistäni lisää, ja lähettää kuvia lumikellojen koristamista tienpientareista."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti