Tänään on dagen efter. Ei siinä tavanomaisessa mielessä, vaan kahdessa muussa. Pääsin juuri viimeisestä tämän setin yövuorosta ja olen tavanomaisessa yövuorohypessä, mihin ei missään nimessä kuulu mitään tyynyjä tai peittoja, vaan maanista hereilläoloa kunnes välikuolo korjaa joskus kuuden aikaan illalla. En oikeastaan haluakaan muuttaa tätä vuosikausien vuorotyön minuun tekemää rytmivirhettä. Näin on hyvä. Parasta tässä olotilassa on se, että nyt ovat edessä pitkät vapaat.
Toinen syy dagen efteriin on se, että tein eilen yövuorojen välissä ensimmäisen kunnollisen kävelylenkin pitkään aikaan. Sain rikottua 400 kilometrin rajan, sen joka on roikkunut rikkomatta jo monta viikkoa, oikeastaan kuukautta. Loka- ja marrakuussa kävelin jo/vielä kepoisasti työmatkan kumpaankin suuntaan, jolloin kilometrejä kertyi 18-20 päivässä riippuen reitin valinnasta. Välissä ollut työvuoro tietysti helpotti urakkaa jakaen sen kahteen osaan, enkä saanut lihaksia pahasti jumiin tai rakkoja varpaisiin. Sitten tulivat syksyn pimeimmät viikot, joita seurasi tolkuton lumentulo. Aloin jänistää työmatkan osuutta, jossa vilkkaahko maantie muodostui jatkuvan lumisateen ja jäätymisen takia kelkkarataa muistuttavaksi kouruksi. Kulkuaikanani aamuisin tietä ajavat maitorekat ja iltasella jatkuva letka työmatkalaisia, joten hylkäsin työmatkakävelyn toistaiseksi.
Nyt alkaa olla valoisaa aikaa jo mukavasti, muutamaan noin 25 erilaisesta työvuorostani pääsisi jo ainakin toiseen suuntaan valoisalla. Kunhan tuo tie tuosta petraantuu, alkaa työmatkakävelykin uudelleen. Eilen kuitenkin kävelin kevyenliikenteenväyliä kaupungista kotiin. Tein ensimmäisen matkan viime syksynä ja käytin silloin kävelyyn aikaa vähän alle kolme tuntia ja kävelysovelluksen oltua tuolloin sekaisin, mittailin matkaa ulkoilukartasta olleen noin 13,5 km.
Tällä kertaa tavoitteeni oli kävellä pitempää reittiä, joita olikin valittavaksi asti. Ajoimme Opiskelijan kanssa kaupunkiin yliopiston Jyväsjärven rannassa olevaan toimipisteeseen, poika meni luennoilleen autonavain taskussaan ja minä viritin appsit kuntoon ja lähdin kotia kohti. Olin laittanut kenkiini syksyllä ostamani irrotettavat liukuesteet ja ne olivatkin kyllä tarpeen monessa kohtaa reittiä.
Ensimmäiset, keskustassa kulkemani kilometrit tuntuivat kuin tanssilta, ihana aurinkoinen päivä, mukava sivumyötäinen tuuli ja tuntui, kuin olisin luotu taapertamaan kauas horisonttiin. Tuomiojärven rantaa kulkevan Matti Korpilahden polun varsi näytti vallan erilaiselta kuin syyskuisena, tuolloinkin tuulisena päivänä. Palokkaan asti askel oli kevyt, tuossa vaiheessa kilometrejä oli vasta noin 8. Ohitin marketit ja ABC:n ja jatkoin Palokan puoleista pienempää tietä kohti kotikylää. Ilmassa oli selvästi keväistä tuntua, mutta kun kilometrejä oli kertynyt noin 13, alkoi askel painaa. Olen kävellyt ja pyöräillyt saman osuuden toiseen suuntaan ja se on selvästi laskuvoittoinen niin päin. Nyt tuntui suorastaan pientä puuskutusta, kun pistin Meindlia toisen eteen.
Kuuntelin muuten nyt ensimmäistä kertaa pitemmän pätkän äänikirjaa kävellessäni, sillä osuus oli vähäliikenteinen, eikä kuulemisvaikeuksia ollut. Minulla on kuuntelussa kirja nimeltä Vilpittömästi sinun (Pekka Hiltunen). Vasta kolmen tunnin kohdalla aloin varsinaisesti kiinnostua tästä kirjasta. Jos liikennettä on paljon, viihdykkeeksi sopii paremmin Spotify-soittolistani, jonka nimi on kävelycountryt. Osaan kappaleet ulkoa, joten ei haittaa vaikken kuule ihan kaikkea.
Viimeiset kilometrit lähikoululta kotiin olivat kyllä jo melkoista tuskaa. Vauhtini hiipui ja oikean jalan pikkuvarpaassa tuntui hiertymää. Niin vain laahustin kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Olin kotipihassa hivenen tutisevana ja väsyneenä 3h 40 min käveltyäni siinä ajassa 18,6 km. Se oli luultavasti pisin yhtäsoittoa kävelemäni matka ja hellin ajatusta, että yövuoroväsymyksellä oli jonkunlainen osa, suurempi kuin syksyllä keräämäni kunnon hiipumisella. Mutta perille pääsin ja ainoa vamma oli messevä vesikello pikkuvarpaassa, vain vähän varvasta itseään pienempi. Varusteet toimivat hyvin, en liukastellut ja takin tuuletus toimi.
Vitsikästä oli se, että olin juuri asettunut sohvalle suihkun jälkeen ja latasin kävelyreittiäni iPadille, kun Opiskelija tuli kotiin. Hänen iltainen opintotapaamisensa oli siirtynyt ja ehdin niin ollen juuri ja juuri kotiin ennen häntä, vaikka olimme eronneet oppilaitoksen pihassa neljä tuntia aikaisemmin! Järkisyillä järjestelyämme ei kannata yrittääkään selittää.
Tänä aamuna pelkäsin olevani jumissa, etenkin pohkeitten osalta, mutta ilmeisesti vanha sohvaperuna ei tunne lihasjumeja edelleenkään. En nimittäin taaskaan saanut aikaiseksi venytellä, vaikka aina on pyhä aikomukseni. Kumpa ymmärtäisin, miksi se on niin vastenmielistä. En siis olekaan pahassa dagen efterissä, vaan oikein hyvässä. Sen kyllä myönnän, etten ole notkeimmillani juuri nyt, jonkunlaista tönkköyttä on havaittavissa ja nilkoissa väsymyksen tunnetta.
Otsikkoa mukailemaan liitän tähän googlailuni tuloksen, kappaleen jota pidetään dagen efter-kappaleiden ykkösenä. Johnny Cashia voi muutenkin kuunnella milloin vain, on muuten ainoa countryartisti, jota Uunituore Aikuinen ja Opiskelijakin kuuntelevat silmiään pyörittelemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti