Vieraskynäilyä Dorsetista

Sisareni kehui minua hyvähermoiseksi, sillä olen odottanut kiltisti toista vieraspostausta vain vuoden ja pyytänyt sitä vain kolme kertaa sinä aikana! Nyt jo sain sen ja tässä se tulee suoraan Dorsetista:

Apua, lähtöön on enää reilu kuukausi!

Piti hakea edellinen vieraskynäpostaus blogin alkupäästä yli vuoden takaa. En ollut uskoa silmiäni, kun näin päivämäärän (15.1.2015). Ihan vastahan se oli! Ja kuinka paljon on muuttunut sen jälkeen. Ei, en ole käyttänyt vuotta caminon valmisteluihin, vaikka silloin ilmiselvästi niin kuvittelin. Aina jää kaikki viimetinkaan. Vuosi sitten tein yhä tiheneviä vierailuja Hilfieldiin, fransiskaaniseen yhteisöön Dorsetissa. Keväällä muutin tänne epämääräiseksi ajaksi. Aloitin vapaaehtoistyöurani pienen kirja- ja lahjatavarakaupan hoitajana ja yhteisön siivoustyön koordinaattorina eli housekeeperinä. Siskon minulle lahjoittama aktiivisuusranneke osoitti, kuinka entinen tietokonekeskeinen elämäntapa vaihtui runsaaseen arkiliikuntaan. Aikaa varsinaiselle kävelyharjoittelulle ei sitten paljon aikaa jäänytkään, sunnuntain tai viikoittaisen vapaapäivän kävelyretkiä lukuun ottamatta. Alkuun olin todella väsynyt kaikesta ruumiillisesta työstä, lihaksia ja niveliä särki kaiken aikaa. Kunto kaiketi parani kuukausien mittaan ja muutama kilokin katosi huomaamatta ja säryt häipyivät. Sitten loppusyksystä minulle ehdotettiin työn vaihtamista.

Siivoustyö jäi ja olen nyt shop managerin lisäksi puolikas kitchen manager. Toinen puolikas ja läheinen työtoverini on Brother Kentigern, kuivan huumorintajuinen skotti, joka näyttää juuri sellaiselta kuin luostarin kellarinvartijat kaikissa elokuvissa.  Askelia kertyy arjessa paljon aiempaa vähemmän, kun työ edellyttää ruokalistasuunnittelua, reseptien valintaa, hintavertailuja, tavarantilauksia jne. Lisäksi päivittäinen askeltavoitteeni vähitellen kasvaa ja on nyt yli 12 000. Mainittakoon, että tyypillisenä siivouspäivänä askelia kertyi helposti 14-16 000. Eli takapakkia on tullut tässä suhteessa.

Oikeastaan camino alkoi tulla todelliseksi vasta tämän vuoden puolella, kun oli joulusta selvitty. Alkoi hieman huolettaa, kestääkö kunto. Lisäsin päivittäiseen ohjelmaani ylämäkikävelyn, jonka ehdin tehdä juuri lounaan ja kaupan avaamisen välissä, ainakin jos en satu olemaan tiskivuorossa. Kiipeän kaksikymmentä minuuttia jyrkähköä ylämäkeä laaksosta isolle tielle, joka täälläpäin maailmaa tarkoittaa kahta kaistaa. Koko kävelymatkani on tyypillistä englantilaista kapeaa ränniä, jossa autoa täytyy väistää kiipeämällä penkalle. Onneksi autoja on vähän. Tällainen tie, sunken lane, kulkee niittyjen välissä aika syvällä ja on käytännöllinen, kun siirretään lampaita tai lehmiä toisille laitumille. Keväällä sen reunustat ovat täynnä villiä valkosipulia ja syksyllä karhunvatukkaa. Paluumatka alamäkeen vie vartin. 

Varusteeni ovat hyvässä kunnossa kaikilta niiltä osin, joista siskoni on huolehtinut. Ja olihan minulla hyvät kengät ja takki ennestään. Parikin yhteisön jäsentä on tarjonnut minulle rinkkaansa lainaksi, mutta nyt kun matka lähestyy ja haluaisin tehdä testikävelyjä, ei kumpikaan muista, mihin ne ovat joutuneet. Olenkin alkanut katsella lähikaupunkien retkeilytarvikeliikkeistä omaa reppua. Siskon linkittämä camino-aiheinen blogi varustelistoineen täytyy nyt käydä läpi ja katsoa mitä muuta tarvitaan. 

Olen todella iloinen, että sisareni otti kutsuni vastaan ja tulee pääsiäisviikolla tänne Hilfieldiin ja pääsemme lähtemään täältä yhdessä. Kiirastorstain ja pitkän perjantain jälkeen meidät siunataan matkaan Pyhän Fransiskuksen kappelissa. Lontoossa majoitumme fransiskaanisisarten luo ja pääsiäissunnuntaina aamun valjetessa aloitamme matkamme messulla, ehkä Southwarkin tai St Paulin katedraalissa. Siitä sitten Liverpool Streetin asemalta kohti lentokenttää ja saman päivän aikana kävelymme alkupisteeseen.

Pyhiinvaelluksen uskonnollinen puoli on parivaljakossamme enempi minun heiniäni. En aio saarnata enkä käännyttää, en taitaisi edes osata sellaista. Mutta uskon, että kävelyymme mahtuu hiljaisia jaksoja, jolloin voin rukoilla. En ota mukaani mitään rukouskirjoja vaan pari rukousnauhaa. Minulla on sellaisia ollut jo pitkään, mutta en ole opetellut niitä käyttämään. Nyt sellaiseen olisi aikaa. Siinä eteenpäin tallustaessa ja hikoillessa voin opetella ulkoa Ave Mariaa ja Salve Reginaa sekä meditoida niitä erilaisia ruusukkorukouksen salaisuuksia, iloisia, valoisia, murheellisia ja kunniakkaita. Lisäksi on vielä erityinen rukous, jota kutsutaan fransiskaanikruunuksi. Sen avulla meditoidaan Neitsyt Marian elämän iloisia kohtia. Tämä kaikki on minulle ei-roomalaiskatoliselle verrattain uutta asiaa, mutta mielestäni sopii pyhiinvaellusmatkalle hyvin. Jospa vielä pääsisin pyhäpäivisin ehtoolliselle, niin siinä sitä jo olisikin uskonnollista rituaalia ihan tarpeeksi.