28. kävelypäivä Ferreirosista Hospital de la Cruziin 21 km

Teksti on  kirjoitettu  eilen , mutta julkaisuun  nettiyhteys  ei riittänyt.

Tänään me kävelimme aamusta asti eri matkaa aivan tarkoituksella. Ei sen takia, että systerin naama kyllästyttäisi, tai olisimme riidoissa. Päätimme vain kokeilla erillistaaperrusta ennen kuin matka loppuu. Pistin majoituksen oven kiinni takanani tasan seitsemältä, pienenevä kuu oli korkealla taivaalla ja odotin uudenlaista kävelypäivää, kun olisinkin yksin alusta saakka.

Erilainen päivästä tulikin. Aamulla kohtasin ensimmäisten kilometrien aikana vain muutaman irtokoiran lauman, ne hiukan haukahtelivat minulle ja menivät menojaan. Aamu ei ollut niin sumuinen kuin edellinen, varmaankin korkeuseron vuoksi, mutta todella autiota olI.  Juuri kun olin hieman nyrpistellyt nenääni edellisenä päivänä lisääntyneelle väkimäärälle, sain olla nyt aivan yksin. Pian alkoi tuntua siltä, että olin jäänyt tai jopa jätetty yksin. Edes kissoja ei näkynyt, mutta mustarastaita sentään. 

Noin kolmen kilometrin kävelyn jälkeen näin yhden miehen ottamassa valokuvia reppu selässään ja toivoimme hyvät huomenet, kun ohitin hänet siirtyessäni metsäpolkuosuudelle. Pian tuntuikin oudolta, kun miestä ei näkynyt,  en osannut päättää oliko se hyvä vai huono. Muutenkin vilkuilIn ympärilleni tavallista enemmän, vaikkei mitään pelottavaa tai epäilyttävää todellakaan näkynyt eikä kuulunut. Mieli tekee helposti kepposet, kun onkin yksin vieraassa metsässä. Tai ylipäätänsä yksin, kun on tottunut ainakin yhden ihmisen seuraan. 

Tulin Portomarinin kaupungin reunalla,  mutta sen tiesi vain tienviitoista,  koko kaupunki oli sumun peitossa. Juuri ja juuri erotin, että minun on ylitettävä joko leveä joki tai järven lahti pitkää siltaa pitkin, vesi alla oli aivan seisovaa ja tyyntä.  Sillalle astuessani en erottanut sen toista päätä. Muutamia autoja sentään oli jo liikkeellä, joten aiempi ugudibuu-tunne meni ohitse,  en ollut yksin maailmassa. Portomarin on harvoja kaupunkeja, joita caminoreitti vain viistää, muttei varsinaisesti mene kaupungin halki, yleensä reitti menee joka kylän tai pikkukaupungin pääaukion kautta. 

Kun kaupungin reunaan asti olin tullut aivan yksin, jouduin Portomarinin laidalla peregrinoaaltoon mukaan. Juuri kanssani yhtä aikaa reitille lähti erikokoisia porukoita, oli suurta ryhmää, oli pareittain kulkevia, muttei juurikaan yksin liikkuvia. Väkimäärä hajosi heti ensimmäiseen pitkään nousuun, jossa pääsi pois sumusta takaisin kirkkaaseen ilmaan. Minun olisi ollut viisasta poiketa kaupunkiin kahville ja nostamaan käteistä, mutta posotin menemään toivoen ainakin baarin osuvan pian kohdalle. 

Niinhän ei yleensä silloin juuri käy, on vain tietä, mäkeä ylös ja alas, ei baaria, ei pikkukaupunkia tai kylää. Yhden onnettomuuden ohitse kävelin,  ilmeisesti traktori ja henkilöauto olivat törmänneet, tai auto oli väistänyt metsään,  se oli pitkällä pöpelikössä. Auttajia tai ainakin pällistelijöitä oli runsaasti paikalla. 

Siitä tulikin mieleeni,  että moni peregrino kävelee aika huolettomasti isojen teiden ylitse, kun reitti ylittää autotien,  eivät katso molempiin suuntiin ja ylittävät vinosti tarpeettoman pitkältä matkalta mutkaisissa ja mäkisissä paikoissa. Teillä näkee myös useita peregrinoja rinnakkain, vaikka liikennettäkIn olisi. Oman turvallisuutensa vuoksi kannattaa aina katsoa ja kuunnella muuta liikennettä, kävelijänä on aina alakynnessä muuta liikennettä vastaan. Polkuosuuksilla kulkevat pyöräperegrinot kyllä ilmoittavat tulostaan kellonkilahduksella tai huudahduksella, eivätkä aja liian kovaa. Paikalliset pyöräilijät spandexeissaan sen sijaan ovat välillä tulleet sunnuntailenkeillään melko kovaa sekä ohitse, että vastaan ilman, että tekevät itsestään tarpeeksi melua. 

Liikennevalistusosion jälkeen voin palata päivän, tai oikeastaan viime viikkojen teemaan, kävelyyn. Taapersin tänään kaikkiaan 16 km ennen kuin pidin tauon. Olin siinä vaiheessa juuri päivän kulkija-aallon korkeimmassa kohdassa, ensimmäiseen kohdalleni tulleeseen baariin olivat kaikki muutkin pysähtyneet ja meno oli kuin turkkilaisilla markkinoilla. Olen yleensä pitänyt espanjalaisten baarien tunnelmasta todella paljon. Ne ovat turvasatamia niin paikallisille kuin meille peregrinoillekin. Ehkä se vaihe caminolla on nyt ohitse, tämä oli jo toinen baari Sarrian jälkeen, jossa ei ollut miellyttävä pysähtyä. Kumpikaan näistä baareista ei ollut tavallinen kylän keskus,  vaan vain peregrinoja varten. Meidän vikamme, että sellaisia paikkoja on, mutta silti tuntui jotenkin kolholta,  kun tiskin takana oli todella tympääntyneitä ihmisiä töissä. Oli epäsiistiä ja meluisaa (taas meidän kulkijoiden vika). En viipynyt kauan. 

Viimeinen viitonen oli jälleen kerran itseään pitempi. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa Galician maakunnan kilometripylväät Santiago de Compostelaan näyttivät 80 km. Kylän nimi on Hospital de la Cruz. Sisareni rinkka oli toimitettu kylän pensioniIn.  Täällä on myös albergue, joka on entisessä koulussa.  Kävin hakemassa sieltä päivän toisen leiman. Emäntä kyseli huolestuneena onko pensionissa paljon väkeä. Vakuutin, ettei ole. Alberguessakin näytti hiljaiselta. 

Sisareni saapui jonkun verran minun jälkeeni ja samanlaiset ugudibuu-tunnelmat hänelläkin oli aamulla ollut yksin kulkiessaan. Hän oli poikennut PortomariniIn kahville ja jäänyt osumatta suurimpaan peregrinoaaltoon.  Nyt olemme lämmitelleet peittojen alla, kuinkas muuten. Huoneessa on kerrankin patteri, jota voimme itse säätää. Oma kylppäriä ei ole, muttei kyllä ketään jakamassa yhteistäkään. 

Netti toimii whatsappviestien verran huoneessa ja hieman paremmin baarissa, joten menemme sinne pian kokeilemaan saanko postauksen ilmoille, vai jääkö huomiseen.  Kuvat ainakin tuntuivat latautuvan niin huonosti,  että ne jäänevät huomiseen. Silloin on taas edessä vakio matka,  20 km. Yhdessä mennään taas, eipä se yksin kulkeminen mitenkään erityisen hauskaa ollut.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Päivän iloksi soitan Jerrod Niemannin kappaleen Lover, Lover.