15. kävelypäivä Hornillos del Caminosta Castrojeriziin mutapainin ystäville

Aamulla ei ollut lunta maassa, tähtiäkin näkyi, kun kurkkasin ulos pakkaamisen aikana. Sade ehti kyllä mainosti alkaa ennen kuin astuimme ulos vielä hämärän aikaan kello 07.10. Kylätie oli hiljainen, peregrinoja putkahteli albergueiden ovista, ei kuulunut kovin innokkaita buen caminoja, kai se kun vettä vihmoo naamalle hieman latistaa tunnelmaa. 

Tiedossa oli 21 km, eikä se sen lyhyemmältä tuntunutkaan, ei metriäkään. Koskahan sitä pääsisi vaiheeseen, jossa ilomielin jatkaisi vielä aiotun päätepisteen ohitse vaikka ekstrat viisi kilometriä? Ehkei tällä matkalla. 

Kävelimme tänään matkan kahdessa pätkässä, ensin noin 10 km Hontanasiin, koska sitä ennen ei ollut yhtään mitään muuta kuin tietä ja peltoja. Viimeiset 3-4 km ennen kaupunkia saimme yhden oppitunnin caminolla vastaantulevista koettelemuksista, nimittäin kenkiin tarttuvasta mudasta. 

Tie näytti aivan viattomalta, äskeinen sateen katselemalta polulta, mutta jossain kohtaa tienpinta ja vaelluskenkien pohjat alkoivat tehdä tuttavuutta siinä määrin, että sen huomasi. Kenkien pohjiin ja reunoille muodostui paksut muta-anturat, joita ei saanut irti kenkiä kopistelemalla, eikä oikein toisen jalan kengälläkään auttanut potkia, muta vain tarttui toiseen kenkään. Meno oli hidasta ja hoippuvaa, kun kengät painoivat kaksin, kolminkertaisesti normaaliin verrattuna ja välillä kerroksia irtosi ja toinen jalka oli toista paljon pitempi. Sisartani toikkaroimisemme vaikutti huvittavan minua enemmän,  sillä ajattelin jo kauhulla, että tätäkö tämä on Leoniin asti. 

Hontanas tuli näkyviin viimein ja kerrankin kylään oli siinä vaiheessa vain vähän matkaa, usein paikkakunnat näkyvät ikuisuuden horisontissa, mutteivat lainkaan tunnu saavutettavan, vaikka kuinka kävelisi. Saimme kenkiä hieman siivottua viimeisessä alamäessä betonitiellä sateen avulla ja tungimme sisälle avoinna olevaan kahvilaan, jossa muitakin märkiä ja mutaisia oli jo seremoniallisilla maitokahveillaan. Söimme ihanaa haaleaa perunamunakasta ja joimme kahvia ja juuripuristettua appelsiinimehua. 

Monta tuttua edellisyön majapaikasta kömpi paikalle ja ilmeisesti myös Hontanasissa yöpyneitä myöhäislähtijöitä värjötteli katoksen alla odottamassa josko sää selkenisi. Mutta ei se. Sade yltyi ja seassa oli räntääkin. 

Päivän toisen kympin tulimme hyvää kyytiä, onneksi mutaa ei ollut tarjolla enempää. Listalla oli sen sijaan sateita, vettä,  räntää ja rakeita erilaisia miksauksina. Ei kauhean mieltäylentävää, se on pakko myöntää. Olimme Castrojerezissä perillä jo puoliltapäivin. Sade piti juuri taukoa ja aurinkokin vähän vitsaili, että jos tässä paistaisi.

Sen verran uitettuja olimme, että kysyimme ensimmäisesä pikkuhotellista huonetta ja otimme tarjouksen vastaan, 55 euroa kahdelta hengeltä ja aamiainen kuului hintaan. Pysyi vielä budjetissa ja teki mieli sisälle lämpimään. Sisareni kävi hakemassa kuljetetun rinkkansa kunnallisesta alberguesta. Olimme kuulleet, etteivät ne ota kaikkialla vastaan kuljetettuja matkatavaroita, koska katsovat, että se sotii pyhiinvaelluksen ideaa vastaan, ettei peregrino kanna itse rinkkaansa, mutta tässä paikassa oli oltu ihan ystävällisiä. Saimme muuten päivän leimankin tästä hotellista, eikä tarvinut lähteä sitä etsimään muualta.

Huoneemme on iso perhehuone, jossa on suuri parivuode ja pikkuisen ylempänä katonharjan alla kaksi kapeaa vuodetta. Kyllä tässä kelpaisi lapsiperheidenkin yöpyä. 

Olemme viettäneet muutaman lämmittelytunnin peiton alla, eikä enää värisytä. Kattoikkunasta vuoroin paistaa aurinko, vuoroin siihen ropisee voimakkaita raekuuroja,  enkä ole lainkaan pahoillani, ettemme ole enää tienpäällä, vaan täällä lämpimässä. Varusteet ovat pian kuivat ja seitsemältä menemme alakertaan hotellin ravintolaan päivälliselle. Mitään muuta ei jaksa, eikä halua tehdä.

Kiitos jalat, olette tosi hyvät tyypit, toitte minut tännekin mukisematta! 

Huomenna on edessä 25 km mittainen Fromistaan päätyvän etappi, jossa on sekä hieman nousua, että laskua ja paljon tasamaata.  Toivottavasti ei paljon mutaa ja savea, kuten tänään. Syömme aamiaista täällä hotellissa ja koitamme päästä tienpäälle puoleen kahdeksaan mennessä, että ehdimme ihmisten aikoihin perille. Fromista on oppaan mukaan noin 800 asukkaan paikkakunta, vähän isompi kuin tämä Castrojerez. Sisareni sanoi minulle äsken opasta tutkiessaan, että Fromistassa näyttää olevan myös juna-asema. Point taken. 

Muistan miettineeni etukäteen, josko minusta sukeutuisi caminolla small talkin ystävä ja yhteisöllisyyden lähettiläs. Mutta ei. Minulle riittää ihan hyvin se, että moikkaan ihmisiä ja vaihdan ehkä sanan, pari. En ollenkaan tunne tarvetta iltaisin mennä albergueiden yhteistiloihin rupattelemaan, enkä varsinkaan vaihtamaan yhteystietoja tai solmimaan lähempiä tuttavuuksia. Olen sanonut sisarelleni, että menisi ihan rauhassa, jos vain haluaa jutella ihmisten kanssa, minä kyllä osaan möllöttää yksinänikin. Jonkun mielestä voi olla väärin, ettei ole yhteisöllinen caminolla,  mutta kuulkaa,  minähän en ole siitä moksiskaan.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Kaksi kävelyviikkoa on taaperrettu. Tähän kohtaan sopii hyvin aiemminkin kävelymusiikkia tarjonneen Luke Bryanin kappale That's My Kind Of Night. Eli suomeksi: Täst mie tykkään. Tässä videossa Luke ottaa ja vetasee kappaleen ihan tuosta vaan keikalla, on se epeli! Lippaki taakkepäin.