20. kävelypäivä Villadangos del Paramosta San Justo de la Vegaan

Yksi päivä peräkkäin kuivaa säätä on ollut enemmän kuin vakio, eikä se kuiva päivä ollut tänään. Jollei tämä olisi niin totista, tämä voisi olla jopa hauskaa. Sateisillakin päivillä on kyllä eroa, vettä voi sataa pikkukuuroissa niin, että juuri kun kaikki sadereleet on saatu päälle, aurinko jo taas paistaakin. Jollei sadereleitä ala viritellä päälleen, kun kohta kumminkin aurinko jo paistaa voitte olla varmoja, ettei ala ja olet pian nahkaa myöten märkä. Niin mitä siinä enää mitään sadereleitä virittelemään. Vettä voi tulla vaakaan tai pystyyn, tai kun reitti kulkee autotien reunaa, saa pieni peregrino taivaalta tulevan veden lisäksi liikenteen tiestä nostaman likaveden kintuilleen. Taisin eilen toivoa, että voisin pukea jo caprit, no en pukenut. 

Aina ei rankinta läheskään ole vesisade. Tänään rankkuutta reittiin toi pitkähkön matkan lisäksi kuljettavan maaston erityispiirteet. Nimittäin kura ja muta. Meillä päin sitä on vähän niin kuin tottunut siihen, ettei tietyömaalla vielä varsinaisesti kuljeskella, käytetään entisiä reittejä ja kiltisti odotetaan, että ministeri tulee katkaisemaan silkkinauhan ja vihkimään uuden Kärsämäen ja Vilppulan välisen pikatien käyttöön. Sitten sinne saa ja voi mennä. 

Toista se on täällä Espanjassa. Kuljimme tänään pitkät pätkät tietyömaata pitkin, koska niillä main caminoreitti ilmeisesti on iät ajat kulkenut. Nyt paikalla on tienpohja, josta voi päätellä, että EU-rahoja on löydetty jostain iso sammio juurikin vaarassa mennä piloille ja pikaisesti on päätetty tehdä tie joka alkaa satunnaisesti jostain ja päättyy jonnekin. Juuri kun uusi hieno tie on tullut siihen vaiheeseen, että Savatietä tarvittaisiin, uutta asvalttia kaivattaisiin, on kaikki työkoneet ja työhenkilöt viety pois ja paikalla on vesisateessa mudaksi muuttuva pintakerros, jota pitkin meidät pistettiin rahnustamaan. Eikä vain muutamaa sataa metriä, ei yhtä kilometriä, vaan ainakin kolme tai neljä. Jos olisimme tienneet kuinka pitkään sitä riitti, olisimme kääntyneet takaisin edelliseen kylään ja ottaneet taksin, aivan sama kuinka valkosipulilta kuski olisi haissut. Mutta emmehän me mitään tienneet. Harvoin kyllä saa kävellä tarpeekseen aineessa, joka näyttää aivan vauvan kakalta, väriä myöten. Luojan kiitos haju puuttui.

Kyllä sekin kurjuus sitten loppui, kun aikamme kävelimme. Tulimme harjun päälle ja siellä oli ilmaiskioski. Pari penkkiä, sekalaisista romppeista rakennettu sateensuoja ja kamina siellä lämmittämässä. Eräs nuori nainen siellä kehotti kulkijoita ottamaan välipalaa, tarjolla oli juomia,  hedelmiä ja leivonnaisia. Otimme juotavaa ja laitoimme kolikoita lahjoituslaatikkoon. Erikoinen kohtaaminen reitillä juuri kun tuntui, ettei kävelypäivä pääty koskaan.

Noin kolmen kilometrin jälkeen pääsimme perille päivän päätepisteeseen, San Justo de la Vegaan. Jälleen kerran täytyy sanoa, että voimat riittivät juuri siihen, mihin olimme kaavailleet,  ei yhtään pitempään. Kävelyä tuli tälle päivälle pikkuisen vaille 25 km. Astorgaan olisi ollut vielä kolmisen kilometriä matkaa, kolmisen liikaa. Se on suurempi kaupunki, näkyi hyvin rinteestä, jota laskeuduimme tullessamme,  mutta sinne asti emme siis kävelleet. 

Nyt kun olemme pari kolme tuntia taas elpyneet, sataa ulkona vielä kovemmin kuin aiemmin päivällä. Ei ole hassumpi tunne olla lämpimässä peiton alla, eikä tuolla ulkona kävelemässä.  Illan ohjelma on tuttu, ateria seitsemän jälkeen ja lisää unta. Huomiselle olemme kaavailleet noin saman mittaista etappia kuin tänään, siinä on jo neljä sataa metriä nousua kaikkiaan, Rautaristi ja koko reitin korkein kohta lähestyy, torstaina se olisi käsillä. 

Kuvamateriaali on tältä päivältä aika vähäistä kosteudesta johtuen.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Kantrimusiikissa käsitellään elämän kirjoa monelta kantilta, kuten rakkaus, uskonto, isänmaa ja rakkaus, uskonto ja isänmaa. On olemassa myös laaja valikoima sairauslauluja, joissa kerrotaan surullisia tarinoita siitä kuinka joku sairastuu ja mitä sitten tapahtuu. En oikein tiedä missä tällaisia lauluja voi laulaa, haluavatko baariin (vai pitäisikö Teksasissa sanoa saluuna) menneet kuunnella kuinka miehen vaimo kuoli sitten kumminkin syöpään. No, kaikelle on paikkansa ja aikansa, hyvä tai huono, mikä minä olen sanomaan. Ensimmäisiä medikaalisia countrykappaleita, joita muistan kuulleeni on jo esitellyn Alan Jacksonin Sissy's Song.