Me pienet pelinappulat - puntiksella Leonissa osa 2

Moni vanhempi on varmaan tuskaillut, miten nuoriso on koukussa strategiapeleihin, saattaapa itselläänkin olla sims- tai wow-luurankoja kaapissaan. Minä en ole itse koskaan pasianssia pahempiin koukkuihin joutunut, vai mikähän peli se nyt olikaan, jota aikoinaan pelasin jonkun verran, Simtower? Pikkuiset ihmishahmot jonottivat hisseihin ja liukuportaisiin ja muuttuivat sitä punaisemmiksi, mitä kauemmin joutuivat odottamaan, mikäli minä pelaajana en saanut rakennuksen kulkuväyliä ja palveluita toimimaan. 

Nyt caminolla aloimme kehitellä ajatusta siitä, että jospa me tietämättämme olemmekin suuren pelin, Camino -  The Epic Wayn pelinappuloita. Meitä ohjataan ja liikutellaan pelaajien kammareista tai jopa suuresta pelivalvomosta, jossa 24/7 istuu palkattuja nörttejä kolmessa vuorossa pelaamassa laajaa pelikenttää. Miksi, se on sivuseikka.

Pitkillä ja usein märillä etapeilla olemme huvittaneet itseämme ja toisiamme pohdinnoilla siitä, miten tällaista peliä johdettaisiin, mitä voisimme itse tehdä vaikuttaaksemme lopputulokseen ja mitä emme. Voisimmeko huijata pelinjohtajia edes hieman, pitää vähän omaa tahtoa, vai olisimmeko lopultakin vain pikkuruisia pelihahmoja, jotka pahaa aavistamatta astuvat mukaan johonkin paljon suurempaan kuin tietävätkään. 

Aamuvuoron alku The Epic Wayn protokollakeskuksessa, kello 0700. Yövuorolaiset briiffasivat aamuvuorolaiset. He kertoivat minne kukin pelihahmo milläkin etapilla oli mennyt yöksi, oliko joku joutunut keskeyttämään ja oliko uusia hahmoja tulossa tänään mukaan. Millaista säätä tälle päivälle oli suunniteltu viikkopalaverissa ja oliko jotain erityistä tiedossa. Vuoron esimies muistutti, että säällä ei sitten leikitä liikaa, ei tornadoja kiitos, Miguelkin muistaa kuinka siinä viime vuonna kävi, meni pari serveriä paskaksi. Miguel luimisteli ja hörppäsi energiajuomaansa. 

Tänään Biarritzin kentälle tulisi kaksi vähän harvinaisempaa hahmoa, suomalaiset sisarukset. Heitä ei niin paljon näy pelissä, joten työnjakopalaverissa heistä hieman kiisteltiin. Veteraanipelaaja, 31-vuotias Michelle halusi ottaa heidät pelattavakseen. Michelle oli ensimmäisiä palkkapelaajia, joita Firma rekrytoi Pelin alkaessa kasvaa, hän oli vain 15-vuotias ja muutti parin vuoden etätyöskentelyn jälkeen Wisconsinista Espanjaan, kun viimein sai luvan vanhemmiltaan.  Nyt hän jäähdytteli jo operatiivisella urallaan, hän seurusteli kymmenettä vuotta kollegansa Miguelin kanssa. Ehkä työura Firmassa jatkuisi strategiaosastolla, kukaan ei tiennyt Pelistä niin paljon kuin Michelle. 

Itseoikeutetusti Michelle nappasi Campiksen ja Sisaren yhteiskansion työpöydälleen, vaikka naapuripisteen Victor kyllä murjotti. Hän ei koskaan ehtinyt varata pohjoismaisia keski-ikäisiä naisia pelattavakseen, vaan joutui yleensä ottamaan joko lauman nuoria aasialaisia, tai iäkkäitä amerikkalaisia pappeja, heitä riitti, eikä kukaan olisi halunnut heitä ottaa, etenkään pappeja. Heillä oli virtsaamisongelmia, eikä heitä saanut kammettua alberguen yläpunkkaan, mutta ei myöskään menemään hostelliin.    

Campis ja Sisar olivat melko standarditapauksia yksilöinä,  noobeja ja hieman keskimääräistä huonommin valmistautuneita sekasyöjiä, joilla kummallakin oli omasta takaa hieman vararavintoa,  mikäli going gets tough ja yleensähän se gets. Tullessaan kumpikin oli terveen kirjoissa, mutta jotain pientä Michelle heti kaavaili heille, kenties flunssaa, tai mahatautia, että saataisiin alkuun hieman dramatiikkaa. 

Se kyllä unohtui, sillä suuremmassa mittakaavassa pelaajien saapuminen hieman sekoittui ja viivästyi pääsiäisen vuoksi. Sitä ei sitten koskaan muistettu keväällä ottaa huomioon, pelihahmot jumittivat täpinöissään lentoasemilla ja autioilla juna- ja rautatieasemilla. Samoin pelistä ulospäässeet tungeksivat vielä exit-pisteillä ja heitä piti hoidella kotimatkoille. Ensi vuonna, jos Michelle olisi strategiapäällikkönä, hän palkkaisi ylimääräisiä pääsiäisen vuoroihin,  että homma saataisiin toimimaan. 

Campis ja Sisar olivat vielä siinä luulossa, että eihän sole ku kävellä ja Michelleä hymyilytti, kun hän päästi heidät pääsiäismaanantain aamuna liikkeelle St Jean Pied de Portista. Kumpikin nosti reippaasti rinkkansa selkäänsä, vaikka Michelle oli nähnyt jo esitiedoista, ettei kumpikaan selviäisi noitten kyttyröitten kanssa. No, annetaan heidän yrittää, ainahan joukkoon mahtui joku yllättävä tapauskin.  Ei tosin yleensä keski-ikäisten, pohjoismaalaisten sekasyöjänaisten joukosta. Michelle hieman ärtyi huomatessaan, että sisaruksilla oli sauvat, nyt pitäisi sitten kuunnella tuota koputtelua seuraavat 770 km. Tai ehkä hän keksisi jotain noiden sauvojen menoksi. 

Yleisenä periaatteena oli antaa pelihahmojen luulla olevansa itsenäisiä peregrinoja, antaa heidän tehdä pieniä päätöksiä, kuten ottavatko bocadillan vai tortillan kahvilassa ja laittavatko sadesuojan rinkan päälle jo alberguesta lähtiessään vai vasta kaatosateen alettua. Näin he pysyisivät mukavasti ruodussa ja ohjailtavina. Jossain vaiheessa heille voisi näyttää unessa pienen väläyksen Pelistä ja jättää sitten hahmon asiaksi ymmärtäisikö hän vai ei, osaisiko hyödyntää näkemäänsä, alkaisiko kapinoida kenties. Ne olivat herkullisia hetkiä Pelissä ja yleensä koko vuoronvahvuus tuli katsomaan miten hahmo reagoi, tekikö yllättävän peliliikkeen, vai jatkoiko kiltisti mudassa taapertamista ja meni muitten mukana samaan lampolaan yöksi ja syömään samaa menu peregrinoa kuin kaikkina iltoina. 

Toisinaan hahmo yllätti ja silloin tiimi hurrasi ja jos hahmon pelaaja oli täysin huijattu, joutui hän tarjoamaan vino tinton koko vuoronvahvuudelle lounastauolla. Suurimman sekaannuksen aiheuttivat ne tilanteet, joissa hahmo yhtäkkiä katosi. Ilman yhtään itkukohtausta, lude-episodia, sairastelua tai family crisis-osastoon kuuluvaa viimeistä oljenkortta tuosta vain hävisi. Meni illalla albergueen, pesi hampaansa kello 20.31 ja kömpi makuupussiinsa. Ja aamulla ei hahmosta ollut jälkeäkään, ei kertonut naapuripunkan japanilaisellekaan mitään. Näitä kadonneita lampaita etsittiin jonkun aikaa, rajoja tarkkailtiin ja vilkaistiin sairaalarekistereitä. Jossain vaiheessa he yleensä ilmestyivät kotiinsa tai sitten putkahtivat Camino Portugesille elokuussa luullen sen olevan helppo reitti. Silloin he saivat yleensä hieman penaltya, pari viikkoa armotonta hellettä,  tai kunnon bed bug-epidemian.  

Campikselta ja Sisarelta Michelle otti heti luulot pois. Ei toivoakaan, että olisivat jaksaneet samana päivänä Roncesvallesiin,  hyvä kun puoliväliin. Heille pistettiin heti kunnolla sadetta ja tuulta, mutta yllättävän hyvin sekasyöjänaiset sinnittelivät. Räkää hihaan pyyhkien he taivalsivat ja pääsivät vähitellen jyvälle, mitä tämä nyt olisi seuraavat viikot. Campis menetti ruokahalunsa, Sisar ei. Aamuisin nämä kaksi hahmoa lähtivät niin aikaisin liikkeelle, että yövuoroa valvova meinasi kadottaa heidät ja joutui etsimään heitä joka kahvilasta ennen kuin Michelle tuli töihin, sieltä heidät kumminkin aina löysi, kahvilasta cafe con lechen ääreltä älypuhelimiaan näpelöimästä. 

Siitä olikin ollut viikkopalaverissa puhe, että olisiko tämän kauden uutuus se, että aika ajoin hahmoilta otettaisiin wi-fi pois. Se voisi olla kiinnostavaa nähdä miten hahmot sekoaisivat. Movistar oli tässä asiassa lähestynyt Firmaa, sillä se halusi myydä useammalle mobiililiittymän 24 kk määräaikaisuudella. Toistaiseksi Firma ei halunnut tehdä tämän kaltaista yhteistyötä, mutta toisaalta, kuinka suuri osuus hahmojen selässä roikkuvista rinkoista oli Decathlonin? Eikä sattumalta. 

Campis ja Sisar olivat nyt hieman puntiksella Pelistä. Michellen oli käynyt heitä hieman sääli, vettä oli käännetty operaatiopöydän rain-pisteestä koko huhtikuun osuus jo ennen puoltaväliä. Perjantain kunniaksi Michelle päästi heidät viikonlopuksi irti, mutta kujeillakseen hän hieman sekoitti junien ja bussien aikatauluja. Tyytyväisenä hän katseli kuinka siskokset menivät taksin kyytiin Sahagunista, kyllä he jotain olivat jo oppineet! Mutta sen kaikkein valkosipulinhajuisimman kuskin hän laittoi naisia viemään vielä viimetöikseen ennen kuin lähti vapaalle. Miguel veisi hänet tapaamaan vanhaa isoäitiään Madridiin ja se oli varma merkki siitä, että kosintaa voisi pian odottaa. Vuoroon jäänyt huikkasi vielä, että mitä keliä laitetaan näille Leonissa laiskotteleville. Sadetta tietysti, nauroi Michelle ja meni ovesta ulos. Maanantaina nähdään!