Puntiksella caminosta

Tämän päivän postauksessa kerron siitä, miten suunnitellaan asioita etukäteen, otetaan tosissaan netistä löydetyt tiedot ja sitten kaikki menee lopulta aivan toisin. Nyt melkein uskon sanontaan "asioilla on taipumus järjestyä". Eihän se tosin ota kantaa siihen miten ne järjestyvät.

Eilen illalla maukkaan kaniaterian (anteeksi Luimupupu) jälkeen olimme jo menossa nukkumaan. Olimme kertoneet kaikki muistamamme vitsit ja lapsuusmuistot. Minä muistan muuten vain yhden vitsin, se on niin lyhyt, että se voi kertoa tässäkin.

Norsu ja hiiri ovat juuri tutustuneet. 

Norsu (möreällä äänellä): Miksi sinä olet noin pieni?

Hiiri (pienellä, kimeällä äänellä): No, olen sairastellut.

Asiaan. Olimme siis iltahysterian jälkitilassa, kun siskoni muisti, että oli unohtanut sähköpostisopia Correosin (paikallinen Itella, korjaan Posti) rinkkansa kuljetuksesta Sahaguniin seuraavana aamuna. Kello oli sen verran, että arvelimme sen olevan liian myöhäistä sille illalle. Niinpä hän kävi nukkumaan sillä mielin, että aamulla olisi edessä taaperrus Sahaguniin vaihteeksi rinkka selässä. 

Aamu sitten koitti ja kuuden jälkeen kurkimme ikkunasta ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla. Nämä viime päivät,  tai oikeastaan melkein kaikki sateiset caminopäivät ovat alkaneet suhteellisen kuivina, tai korkeintaan pienemmällä tihkusateella. Toista oli tänä aamuna.

Niin me päätimme, sisareni ehdotuksesta, jatkaa hieman pötköttelyä ja aamun valjettua ottaa taksin Sahaguniin. Yöpymispaikkamme oli niin pieni kylä, ettei sieltä ollut joukkoliikennettä, ei kai kun ei ollut joukkojakaan. Minun pieni harmistumiseni suunnitelmien muuttumisesta oli helposti nieltävissä. 

Kas niin me teimme, pakkasimme rinkkamme, menimme hostellin baariin kahville ja kysyimme mistä saisi taksin. Taksi järjestyi nopeammin kuin ehdimme juoda maitokahvimme (baari on ilmeisesti kylän hermokeskus) ja hinnaksi sovittiin 25 euroa noin 21 km matkasta. Reippaita peregrinoja puki päälleen sadevarusteita, kun me loikkasimme tilataksiin ja huristimme pois. Caminoreitti kulki suuren osan aikaa tien vieressä ja polku oli erittäin kurainen. Vaeltajia oli paikoin siirtynyt kulkemaan autotien reunaan vähemmälle kuralle. Ei varsinaisesti käynyt kateeksi.

Olin surffaillut iloisella sivulla, jossa kerrottiin auliisti englanniksi miten Sahagunista pääsee 10 kertaa arkipäivässä Leoniin, se ole poika ko loikata junhan niin sie olet 32-36 minuutissa Leonissa! Uskoin. Matkalla mukava naiskuskimme esitti tarjouksen heittää meidän 80 eurolla Leoniin saakka, mutta ekotyttöjen sydämemme sanoivat, että jo riittää taksiajelu ja me menemme junalla, maksoi mitä maksoi. Noin puoli yhdeksän aikaan olimme Sahagunin rautatieasemalla, joka oli autio kuin kansakoulu suomalaisella maaseudulla. Aulassa odotteli yksi peregrino, joka katsoi visusti toiseen suuntaan ja suurisilmäinen, likomärkä tyttö painautuneena lämpöpatteria vasten. 

Tulkkasimme seinällä olevia aikatauluja, mahdollisesti kahden aikaan menisi juna. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan olemassa tiuha bussiliikenteen verkko! Litimärkä tyttö pyöritti päätään ja sanoi,  että ei busseja. Me emme uskoneet. Kävelimme sateessa keskustan suuntaan ja poikkesimme baariin kahville. Ystävällinen emäntä neuvoi meitä bussipysäkin suuntaan ja muisteli bussin menevän kymmeneltä. Ei vaan puoli kymmeneltä, koska oli perjantai. Kello oli 09.10. Mehän sitten kuljimme neuvottua tietä ja löysimme pysäkinkin. Olisihan se ollut liian helppoa. Vanhuksia kuljettavan kutsubussin kuljettaja sanoi, että bussi meni jo yhdeksältä. Eikä muuta enää menisi tänään. 

Mitäpä arvelette meidän tehneen? Kävelimme lisää Sahagunin sateisia katuja ja osuimme yhteen albergueen, jonka emäntä suositteli meille taksia. Niin oli kuulema moni muukin sinä aamuna jo tehnyt. Joo, niin aina. Teimme diilin paikallisen, runsaasti eilen valkosipulia syöneet taksikuskin kanssa, että 68 euron hintaan hän veisi meidät Leoniin. Ekotyttöily unohtui siinä vaiheessa,  eikä tuota tullut laskettua paljonko olisimme säästäneet ottamalla ensimmäisen taksikuskin tarjouksen vastaan. 

Noin 55 km matka sujui nelikaistatietä nopeasti, se suorastaan lohdutti, että vettä satoi edelleen koko ajan. Jonkun verran kyllä harmitti, että osa matkasta meni nyt näin. Olisi ollut mukava kokeilla sitä junayhteyttäkin, mutta totuus oli hieman toinen kuin hilpeä nettisivu antoi ymmärtää.  Takseja on helposti saatavilla ja hinnat ovat Suomen hintoihin verrattuna edulliset. Olkoon nämä asiat vinkiksi muillekin, joilla matkanteko syystä tai toisesta välillä jalan tekee tiukkaa tai muuten vain kaipaa lepoa ja taukoa.

Olimme Leonissa hotellimme edessä yhdentoista maissa. Jätimme rinkkamme hotelliin ja meille kerrottiin, että noin tunnin kuluttua saisimme jo huoneemme, vaikka sisäänkirjautumisen varsinaisesti kerrottiin alkavan kello 14. Saimme kaupungin kartan, jonka unohdin tiskille, löysin sen siitä myöhemmin. Kävimme hotellia vastapäätä olevassa El Corte Ingles-tavaratalossa, joka oli ihan kuin Stokka meillä. Katsastimme ruokaosaston, jossa oli hieno kalatiski ja paljon parempi viiniosasto kuin Stokkalla. Ostimme hammastahnaa, jonka olisi saanut puoleen hintaan, jos olisimme olleet kanta-asiakkaita. 

Kävimme myös harhailemassa hieman keskustan suuntaan, mutta vesisade vähän lannisti intoamme. Kirsikkana kakussa, kaiken kruununa menimme Burger Kingiin syömään Whopperit. Mitä siihen sanotte?

Ennen kuin olimme liian  kastuneita menimme kysymään, joko saisimme huoneemme. Se kyllä onnistui, mutta luottokorttini ei kelvannut. Liekö eilisiä Nordean jumeja vielä? Siitä huolimatta saimme siis huoneen kolmeksi yöksi ja kun kysyin, että maksammeko heti käteisellä, heilutti virkailija huolettomasti kättään, että no problem! Maksa ku jaksat! Ja tämä on ihan hieno hotelli, telkkarikin on suurempi kuin A4.

Nyt me siis lepäämme maanantaihin asti, toivomme sateen taukoavan, että keskustassa on mukavampi kuljeskella. Jos teillä on hyviä Leon-vinkkejä, otamme ne ilolla vastaan. Netistä löydettyihin suhtaudun varauksella. Ainakin, jos sivut ovat englanniksi ja kovin positiiviset.

Nyt muuten tulee juuri telkkarista caminoelokuva,  ei The Way, vaan joku espanjalainen, jossa seksillä vihjaillaan runsaasti, elokuvan nimi on englanniksi Road To Santiago. Leffa on vuodelta 2009 ja se on saanut jopa yhden tähden IMDb:ssä. Me tietysti katsomme tätä tuotosta kriittisesti. Aurinko muka paistaa. Kenelläkään ei ole kunnon reppua ja remmitkin on auki! Eikä tuommoista menoa ole missään alberguesta kyllä nähty. Nih.

Isäpuoleni kertoi joskus nuorena miehenä miettineensä peilin äärellä, että nyt nämä viikset on leikattava, tai sitten on ostettava kitara. En tiedä kummin hän silloin teki, mutta Alan Jacksonista meidän ei tarvitse miettiä asiaa. Tässä hän laulaa koskettavasti Remember When.