Elokuvaa, kenkiä, yskää ja takapakkia

Minä en ole lukenut juuri mitään caminoon liittyvää kirjallisuutta, en Paul Coelhon tai Shirley McLainen kirjoja, enkä ollut nähnyt etukäteen elokuvaa The Way, jonka sanotaan viimeistään pistäneen peregrinojen hyökyaallon liikkeelle pohjoisen Espanjan teille. Olin kyllä kuullut elokuvasta, mutten ollut niin kiinnostunut, että olisin hankkinut sen käsiini ennen caminoani. Sattumalta näimme Leónissa ollessamme oikein huonon caminoaiheisen espanjalaisen elokuvan, jonka englanninkielinen nimi on Road to Santiago. Sitä ei voi kyllä suositella kenellekään. 

Caminon aikana pyysin Kammenpyörittäjä hankkimaan The Wayn minua odottamaan ja sen hän tekikin. Noin viikon päästä kotiinpaluusta katsoin elokuvan. Tiesin kyllä, että katsoisin sitä kriittisesti ja vähän samaan tyyliin kuin omaa työtä liippaavia elokuvia tai sarjoja. Niitä katsoessa aina tuhahtelee, että just joo, noin ei tosiaankaan tehdä ja ihan väärin sanottu. Vähän samoin kävi tälle elokuvalle, vaikkei se ollut mitenkään naurettava. Tarina oli kohtuukoskettava ja realistinen, mutta luulen elokuvan toimivan paremmin ennen caminoa tai niille, jotka eivät mene caminolle. Nyt sitä vain kiinnitti turhaan huomiota siihen, että älä nyt pösilö aukaise rinkkaa sillan kaiteella ja mites tässä nyt ollaan jo perillä, vaikkei käyty siellä taikka täällä. 

Luulen, että katson elokuvan joskus myöhemmin uudelleen, josko silloin näkisin sen toisin, vähemmän kriittisin silmin, näkisin paremmin itse tarinan yksityiskohtien sijaan. Olisi mukava kuulla, oletteko muut caminon kävelleet lukeneet paljon kaunokirjallisia teoksia caminosta, onko tämä elokuva The Way teille tuttu ja mitä siitä ajattelette.

Minä muuten sairastin tässä viime viikon aikana sen flunssan, jota pidättelin koko caminon ajan. Kurkku oli välillä pikkuisen kipeä öisin ja aamuisin, muttei sen pahempaa. Viime viikolla sitten aloin yskiä ja olin vähän kuumeessakin. Flunssa vähän lätisti ruokablogiini Campasimpukkaan liittyviä blogitapahtumia, joihin menin hieman puolikuntoisena, mutta nyt alkaa tuntua olo taas terveeltä.

Kävelin eilen 10 km lenkin, menin Kammenpyörittäjän mukana työpaikalle ja kävelin sieltä kotiin pitempää reittiä. Oli aivan ihana lämmin sää, yhtään niin lämmintä päivää meillä ei ollut caminolla. Huomasin hämmästyttävän seikan, viime kesänä ostamani maailman ihanimmat lenkkarit tuntuvat pieniltä! Tuntuu, että varpaat ovat ihan liian kärjessä. Mistähän sellainen voi johtua, olenko vain tottunut vaelluskengillä siihen, että tilaa on enemmän? Olisinko viime kesänä ostanut tyhmyyksissäni liian pienet kengät enkä tajunnut sitä koko kesän niillä kulkiessani? Vai ovatko jalkani nyt isommat kuin silloin? Mystistä. 

Sauvareklamaationi on edennyt ja toivon homman olevan päätöksessään tällä viikolla, kerron siitä lisää sitten, kävi niin tai näin.

Projektini olla more humble and kind otti pienen takapakin, mutta huomasin asian parin päivän kuluessa ja oikaisin asian. Paljon on vielä tehtävää, on huomattavasti helpompi olla kiltti asioissa, joita itse pitää tärkeinä, ei niin helppoa niissä, jotka ovat toiselle tärkeitä. Mutta aion oppia. Ja muistaa. 

Olen kuunnellut ahkerasti countrya ollessani nyt yksin päiviä kotona. Esimerkiksi tätä Luke Bryanin kappaletta I Don't Want This Night To End.