Yllätyksiä ja pettymyksiä?

Vaikka lähtee tietentahtoen matkalle, jolla on tarkoitus pääasiassa kävellä, on sittenkin jonkunlainen yllätys, että sellaisella reissulla ei sitten oikeastaan tehdäkään muuta kuin kävellään. Ainakaan minä ja sisareni emme juuri muuhun taipuneet. Varmasti on niitäkin peregrinoja, joilla energiaa riittää lähteä päivän kävelyurakan jälkeen katsomaan kylää tai kaupunkia, nähtävyyksiä, mennä messuun tai jopa kulkea vaihtoehtoisia pitempiä reittejä sen lyhimmän sijaan. Useimmiten me emme.

Alussa olimme selvästi uupuneita ja kylmissämme jokaisen etapin jälkeen, sillä sää oli viileä ja märkä. Majoittumisen jälkeen oli nopeasti käytävä suihkussa ja mentävä lämmittelemään kaikkien saatavissa olevien peitteiden alle. Unihan siinä usein tuli ja iltapäivät ennen päivällistä sujuivat useimmiten torkkuen ja laiskasti jutellen. Siitä tuli tapa, jota noudatimme senkin jälkeen, kun sää oli jo parempi. Jonain päivänä huomasimme, että eihän meitä palelekaan kamalasti, eikä edes väsytä, mutta peittojen alla vain olimme. Siellä oli niin mukavaa.

Oli oikeastaan mielenkiintoista huomata miten kapeaksi maailma tuntui käyvän. Omat hyvinkin perustavaa laatua olevat tarpeet tulivat ykkösasiaksi. Kuppi kahvia, hetki nettiä, vessa, kuivat varusteet, polku edessä, päivän kilometrien väheneminen, ne kiinnostivat. Ei paljon mikään muu. Caminolla on mahdollisuus keskittyä itseensä, tehdä vain asioita omaksi hyväkseen. Sellaisesta tulee ensin hieman huono omatunto, mikä minä olen tässä tekemään vain minua miellyttäviä tai minulle välttämättömiä asioita, mutta sitten siihen tottuu ja sitä pitääkin kohta aivan luonnollisena. Tietysti täytyy ottaa huomioon muut ihmiset majoituksissa ja kahviloissa, olla avulias ja ystävällinen, poluilla ja teillä, mutta periaatteessa huolehtii vain itsestään, kaikki arkiset rutiinit ja velvollisuudet on riisuttu pois peregrinan niskasta ja hän kulkee vain omassa caminoputkessaan. Se on aika vapauttavaa.

Olen aiemminkin kertonut, että minulla ei ole yleensä koskaan tylsää ja etukäteen mietin joudunko kohtaamaan tylsyyttä viimeistään mesetalla tarpoessani. Ja miten käsittelen mahdollista tylsyyttä. En minä oikeastaan kohdannut tylsyyttä, minulle sopi oikein hyvin, että jokaisen päivän kaava on sama, herätys, tien päälle, majoittumaan, suihkuun, syömään, nukkumaan. Sitä olin tullut tekemään ja sitä tein. Ehkä jotain pieniä pitkästyneisyyden hetkiä oli, muttei varsinaista tylsyyttä. Näin ollen voin edelleen sanoa, ettei minulla ole koskaan tylsää.

Koska minulla ei ollut mitään fyysisiä vaivoja matkallani, eikä vastoinkäymisiä muutenkaan, en voi sanoa, miten sellaisista olisin selvinnyt. Mietin joskus onko siinä mitään mieltä, että ihmiset nilkuttivat suurissa tuskissaan, kun jalat olivat pahoilla rakoilla, tai polvet turvonneet, lonkat kovilla. Monella oli tietysti suuria taloudellisia satsauksia matkassaan, kun olivat tulleet Eurooppaan Aasiasta, USA:sta, Kanadasta tai Australiasta. Moni käytti usean vuoden lomansa tai olivat joutuneet ottamaan palkatonta vapaata voidakseen kävellä caminon. Silloin ei varmasti helpolla halua luovuttaa. Toivoo, että jospa nämä vaivat pian helpottavat, jospa kävely kohta alkaa sujua. Ja kyllä heitä näkyikin, joilla vaivat olivat helpottaneet tai ainakin he sanoivat niin, kun tiedustelimme vointia puolin ja toisin tavatessamme.

Eniten minua hämmästytti se, miten caminon kävelemisen mittakaava muuttui kokemuksen aikana. Alkoi tuntua, että eihän tämä ole homma eikä mikään, kun tiellä edessä ja takana oli ihmisiä tekemässä juuri sitä samaa. Kun hekin siihen pystyivät, kun minäkin siihen pystyin, niin eihän tämä ollut niin kovin erikoista tai suurta. Kun pääsi perille, oli Santiago de Copostelan kaduilla satamäärin ihmisiä, jotka olivat juuri saaneet päätökseen saman asian, jotka itse olin tehnyt ja me kaikki olimme siitä selvinneet, kuka mitenkin, mutta perillä me olimme. Nyt kun joku ihmettelee, että tosiaanko kävelit satoja kilometrejä, niin ei oikein tiedä mitä sanoisi. Tulee mieleen vähätellä, että eihän se nyt niin kumma juttu ollut, sen kun kävelin vain. Outoa. Samaan aikaan tuntuu, että on tehnyt jotain suurta, mutta sitten kuitenkin ihan tavallista. Tuntuu, että olisi pitänyt kiivetä vuorille tai uida meren ylitse, että olisi tehnyt jotain oikein erikoista. Aivan pöhköä. Ei sillä ole merkitystä, teinkö jotain suurta tai pientä, erikoista tai tavallista. Kävelin caminon ja siinä se.

En oikeastaan osaakaan nimetä mitään, mikä olisi yllättänyt minut negatiivisesti tai mihin olisin pettynyt. Pikkujutut ovat jo unohtuneet, eikä mitään suurta hankaluutta osunut kohdalle. En kohdannut ikäviä ihmisiä, enkä turvattomuutta, tai vaaroja. Aivan lopussa, toiseksi viimeisenä päivänä, kun kävelimme Santiago de Compostelan lentokentän laitaa, polulla seisoskeli mies pitkässä takissaan. Hän ei näyttänyt peregrinolta varusteissaan ja hänen kätensä olivat klassisesti takin taskuissa juuri siten kuin potentiaalisella itsensäpaljastajalla, joka juuri aikoo levittää kalleutensa nähtäville. Oli aurinkoinen, lämmin päivä, yksi niistä harvoista, joita meidän caminollemme osui. Mietin, että nytkö meillekin esitellään tätä ilmeisen yleistä puolta kesäcaminosta, mutta ei. Mies vain seisoskeli tien poskessa ja kenties vilkaisi meitä. Ehkä hän odotteli jotain ja hänen mielestään oli vielä kylmä sää ja hän aivan viattomasti oli kääriytyneenä takkiinsa.

Viime vuonna tapahtuneen sieppauksen ja murhan jälkeen moni on ajatellut turvallisuuttaan caminolla aivan uudessa mittakaavassa. Niin minäkin etukäteen. Nyt huomasin jossain vaiheessa, jo monta viikkoa käveltyäni, etten ollut ajatellut aktiivisesti turvallisuusasioita ollenkaan. Ei ollut tarvinut, tavallinen perusvarovaisuus riitti hyvin. Missään vaiheessa ei ollut sellaista oloa, ettenkö ollut aivan turvassa. Meitä oli tietysti kaksi, joten senkin puolesta olimme toistemme peräänkatsojina. Me myös vahdimme toistemme tavaroita ollessamme tauolla. Moni näytti jättävän aika huolettomasti tavaroitaan esille kahviloissa mennessään vessaan, puhelinta, jopa lompakkoa pöydällä, rinkkaa avoimena. Sitä tuli aina pitäneeksi silmällä niitä, kunnes omistaja palasi paikalle. Yhtäkään kertaa ei ollut tilannetta, jossa olisi pitänyt miettiä, onko joku liikkeellä muilla kuin hyvillä aikeilla, mutta luonnollisesti en itse jättänyt omia tavaroitani esille vahtimatta.

Reitin merkinnöistä tulee mieleeni vielä muutamia seikkoja. Suurimmaksi osaksi ne ovat erittäin hyviä. Monessa paikassa on aina seuraava merkki näkyvissä edellistä ohittaessa. Enimmäkseen merkit ovat keltaisia, spraymaalilla tehtyjä nuolia seinissä, kivissä, asvaltissa, aidoissa, liikennemerkkien varsissa tai taustoissa. Sitten on virallisempia pieniä simpukkakylttejä ja niiden kanssa nuolia, on katukiveyksissä olevia metallisia simpukkamerkkejä ja vanhempia puisia tienviittoja, joissa oikea suunta kerrotaan. Joillakin pitemmillä autioilla taipaleilla täytyi mennä aina niin suoraan kuin mahdollista, jos merkkiä ei näkynyt. Teiden risteyksissä merkin puuttuessa piti tulkita, että mikä näistä nyt menisi selvimmin suoraan. Märässä tienpinnassa yleensä näkyi se reitti, jolla oli eniten tai ylipäätään jalanjälkiä ja sauvojen merkkejä kurassa tai hiekassa, joten sitä reittiä sitten mentiin. Välillä täytyi hieman tuumia, että onkohan tämä oikea reitti. Mutta näitä kertoja oli aivan muutama ottaen huomioon, että ohitimme tuhansia tienristeyksiä ja mahdollisuuksia mennä vikaan. Yhtään kertaa emme varsinaisesti lähteneet väärään suuntaan. Joissakin kohdin peregrinot olivat tehneet seuraaville merkkejä maahan kivistä tai oksista, nuolen muotoon osoittamaan oikeaa suuntaa.

Oppaamme mukaan joissakin suuremmissa kaupungeissa olisi reitin seuraaminen hankalampaa ja välillä jopa suositeltiin julkisia tai taksia kaupungin halkaisemiseen. Me emme huomanneet yhtäkään sellaista kohtaa, jossa olisimme kaupungissa olleet eksymisvaarassa. Joskus nuolia oli kyllä maalattu selvästi jonkun muun kuin varsinaisen reitin ilmaisemisen tarkoituksessa, ohjaamaan väkeä johonkin yritykseen, kahvilaan, majoitukseen tai kauppaan. Mutta ne oppi kyllä pian erottamaan. Aivan selkeää harhaanjohtamista reitiltä emme onneksi kohdanneet, kuten viime vuotisessa tapauksessa ilmeisesti kävi, peregrina lähti väärien merkkien mukaan yksin kulkiessaan ja kohtasi elämänsä päätöksen. Sellaista ei oikein kestä ajatellakaan, eikä sitä kyllä ajatellutkaan aktiivisesti reitillä. Ainoastaan sinä yhtenä aamuna, kun kävelin yksin sumussa, mietin asiaa ja olin erittäin tarkkaavainen ympäristön suhteen. Vaikka me olimmekin liikkeellä hyvin hiljaisena aikana, oli kuitenkin joka ikisenä päivänä muita peregrinoja liikkeellä, yksin ei tarvinut taivaltaa kuin muutamia pieniä hetkiä.

Tim McGraw esittämä kappale Southern Girl on päivän countrymusiikkimme,
ottakaa tai jättäkää.