Nyt Campiksen Sisko kertoo mitä oikeasti tapahtui! Lue juttu, katso kuvat! Soita, jos olit itse paikalla!

Tässä vieraspostaus sisareltani, siitä miltä camino tuntui hänestä silloin ja nyt:

 

24.6.2016 Hilfield Friary, Dorset

Täällä Friaryssa on lähes koko ajan vieraita. Caminolta paluuni jälkeen olen saanut vastata lukemattomia kertoja sekä vieraiden että ”kotiväen” esittämään kysymykseen: ”Oh you have walked to Compostella (näin se useimmiten sanotaan), how cool is that! Now tell me, how was it!” Ja joka kerta mietin mitä sanoisin. Useimmiten sanon, että ”it was long and painful”. Vaikea uskoa edes itse, että pystyin siihen. Viimeisenä päivänä Santiagossa juttelin erään nunnan kanssa. Hänelle oli kerrottu, että caminon kävely on vähän kuin synnytys, pitkä ja tuskallinenkin ponnistus, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Heti caminon jälkeen ei välttämättä halua kuullakaan toisesta vaelluksesta, niin kuin ei juuri synnyttänyt nainen lämpene ajatukselle toisesta lapsesta. Mutta annas olla, muutama kuukausi menee eivätkä kivut ja vaivat enää muistu mieleen. Sitä yllättää itsensä muistelemassa kaikenlaisia matkalla kohtaamiaan hienoja juttuja ja ajatus uudesta vaelluksesta alkaa tuntua mahdolliselta.

Camino oli alunperinkin siskon juttu. Minä tulin mukaan mielelläni, mutta päätin heti alussa, että sisko saa päättää, miten edetään, kun hänen 50-vuotiscaminostaan on kyse. Hänellä myös riitti innostusta ottaa selvää asioista ja valmentaa minuakin. Minä opettelin uusia töitä vieraalla maalla, ja olin hyvin tyytyväinen, että sisko hoiti kaiken valmistelua vaativan. Vasta viimeisinä viikkoina ennen lähtöä selailin työkaverini löytämää camino-opasta ja sain jonkunlaista ideaa, mihin olin lähdössä. Tein tiiviisti töitä lähes lähtöpäiväämme asti. Hermostutti, että onko siskon kunto paljon parempi, joutuuko hän raahaamaan minua perässään kaikki sadat kilometrit. Olin kieltämättä helpottunut, kun hän astui junasta ja näytti ihan omalta itseltään eikä fitness-prinsessalta. Seuraavina päivinä teimme pieniä kävelyjä tässä lähistöllä, puuskutimme yhtä jalkaa ylämäkiä ja ajattelin, että eiköhän tässä selvitä. 

Huokaisin helpotuksesta liian aikaisin. Jo muutaman ensimmäisen kävelypäivän aikana siskon kunto alkoi nousta vauhdilla ja lopulta siinä kävi juuri niin kuin pelkäsin. Hänen piti raahata minua kaikki ne sadat kilometrit perässään. Paranihan se kunto minullakin. Joidenkin viikkojen päästä ylämäet menivät samaa tahtia kuin tasaisetkin. Mutta kivut, ne eivät loppuneet. Kilometrit, päivät, viikot toisensa jälkeen katselin, kun sisko tasaiseen tahtiin käveli, kääntyi aika ajoin katsomaan taakseen. Kymmenisen kilometriä yleensä pysyin kyydissä, viidentoista kilometrin jälkeen en enää edes yrittänyt. Kehotin siskoa menemään edeltä. Päivän viimeiset kilometrit olivat aina pitkiä ja kipeitä. Kivut vaihtoivat paikkaa lonkista polviin ja jalkateriin, reisilihaksista varpaisiin. Rakkoja ei tullut, selkäongelmia ei ollut, onneksi. Mutta jomottavaa, pistelevää, vihlovaa kipua jaloissa, sitä riitti öisinkin. Aluksi uskoin, että kunhan tässä totutaan, niin kyllä se siitä. Parin viikon päästä alistuin ajatukseen, että tätä se on todennäköisesti loppuun asti. Caminon jälkeen kesti noin viikon verran, että kivut katosivat. Vieläkin polvet narisevat portaita alas mennessä enkä mielelläni enää polvistu, koska ylös pääseminen on vaikeaa. 

”No mikä oli caminolla parasta?” No se, kun tultiin kylään ja löytyi kahvila, joka oli auki. Tilattiin maitokahvit, sai istua hetken, oli lämmintä. Tai kun suihkun jälkeen pääsi peiton alle hytisemään. Kivut vähitellen sulivat, televisiosta tuli pöhköjä ohjelmia, sisko julkaisi blogin, jota lukiessa usein nauroin vedet silmissä. Mitä, entä hienot maisemat? Arkkitehtuuri, kulttuuri, mitä kaikkea?? Olihan sitäkin toki. Nopeasti sellaisesta kuitenkin tulee arkista ja tavanomaista. Komeasta vuoresta kiinnostaa lähinnä se, mistä kohtaa se ylitetään. Parasta oli myös istua iltaisin yhdessä syömässä. Menu peregrino oli joka paikassa aika samanlainen, eikä ruoka ollut kovin kummoista. Mutta salaatti, pasta ja kylmä punaviini kuitenkin aina maistuivat. Hienoimpia hetkiä oli, kun edeltä mennyt sisko tuli vastaan kylän reunalla, kertoi että majapaikka on ihan lähellä ja otti rinkankin selästäni ja kantoi sen perille. Tai se kun löysin polun varresta viestin ja tikkarin.

”No mutta oliko siinä caminossa mitään uskonnollista sisältöä?” Hmm. Kyllä siinä oli, joskaan ei mitään sellaista mitä etukäteen kuvittelin. Huvitti huomata, että mukaan ottamiani rukousnauhoja en kertaakaan ottanut esille repusta. Sauvojen kanssa kävellessä ei tietenkään voi rukoushelmiä käyttää. Puolimatkasta sauvat hajosivat, mutta siinä vaiheessa en enää muistanut koko asiaa. Rukouselämäni kutistui hyvin pieneksi. Päivän viimeisiä kilometrejä kävellessä jaksoin vain toistaa sanoja: ”Anna voimaa kestää loppuun asti.” Muutaman kerran kävimme kirkossa. Anglokatolisessa yhteisössä elävänä en osannut odottaa, kuinka vieraalta espanjalainen, roomalaiskatolinen kirkko ja liturgia voivat tuntua. Kieltä ei ymmärrä, symboliikka ei ole tuttua, kirkkorakennukset ovat kylmiä ja kolkkoja. Minulle voimakkaita uskonnollisia kokemuksia olivat omien fyysisten rajojen kohtaaminen, jatkuvan kivun kestäminen, oman heikkouden tunnustaminen, nöyryyden harjoittaminen, sisaren avun ja huolenpidon vastaanottaminen.

Olen nyt kirjoittanut paljon kivusta. Ehkä sen takia, että se oli minulle uutta. Se oli läsnä melkein joka hetki caminon aikana, mutta siitä huolimatta jatkoin päivästä toiseen eikä mieleeni oikeastaan edes tullut, että olisin voinut lopettaa kesken kaiken. Voin palauttaa mieleeni satoja ja satoja yksityiskohtia, välähdyksiä matkan varrelta, näkymiä, ääniä, tuoksuja, ihmisiä, rakennuksia, polkuja, teitä, ennen kaikkea teitä, pilviä, puita, kiviä ja multaa, puroja ja putouksia, koiria, lehmiä, kissoja ja haikaroita, kahvikuppeja ja keltaisia nuolia. Sisaren tasainen askel ja tuulessa lepattava rinkan sadesuoja.